Umberto Eco: Ruusun nimi
Italiankielinen alkuteos:
Il nome della rosa (1980)
WSOY, 2009
546 sivua
Englantilainen fransiskaani William Baskerville kutsutaan Italiaan järjestämään sovintoa Paavin lähettiläiden ja kerettiläisyydestä syytetyn munkkiveljeskunnan välille. Mutta ennen kuin neuvottelut ehtivät kunnolla käyntiin, luostarin asukkaat järkyttyvät aina uuden aamun valjetessa löytyneestä ruumiista...
Ruusun nimi on murhamysteeriä ja skolastiikkaa vaivattomasti yhdistelevä suurromaani, jonka tapahtumat sijoittuvat 1300-luvun benediktiiniläisluostariin. Teoksen kuvaamassa uskonnollisessa suvaitsemattomuudessa ja valtapoliittisessa juonittelussa on nähtävissä yhtymäkohtia meidänkin aikaamme.
Klassikkohaaste sai sysäyksen eteenpäin. Olipa muuten paras kirja, minkä olen pitkään aikaan lukenut. Uskontotieteen ja taidehistorian opiskelijana kiinnostunut kaikenlaisista luostarikertomuksista ja yleensä kun olen sellaisia lukenut, niin olen saanut osakseni vinoja katseita ja ihmettelyä - lähinnä sitä "nevöhöörd" -fiilistä. Oli hienoa huomata, että kerrankin tällainen kirjallisuus on saanut pukeutua klassikon kansiin..
Ruusun nimi sitoo luostarielämään eskatologiseen murhamysteerin ja kietoo kaiken uskonnollisten kysymysten ja juonittelujen vaippaan. Minulla olisi kiinnostusta riittänyt ilman salapoliisimeininkiäkin, mutta se liimaa lopullisesti kiinni juoneen ja sai lukemaan kirjan lähes yhdeltä istumalta. Tarttuvasta juonesta kertoo sekin, että olin lukenut lähes sata sivua, ennekuin tajusin satunnaisten latinankielisten kohtien suomennosten löytyvän kirjan takaa. Ensin luulin, ettei niitä vain kuulunut ymmärtää.
Monikerroksisen juonen pinnalla näkyvä murhakuvio on sekin jännittävä, ja syyllistä ei hyvän salapoliisiromaanin tapaan pysty heti arvaamaan, vaan lukija harhautuu vääriin johtopäätöksiin - ainakin minä. Murhien keskuspaikkana toimiva salaperäinen kirjastolabyrintti tietysti vetoaa heti kirjafanin luonteeseen, ja muutenkin luostari on paikkana salaperäisen kutsuva. Myös munkit ovat hämmästyttävän erilaisia persoonia samanlaisten kaapujensa alla. Päähenkilönä ja tarkkailijana toimiva Adson jää hiukan silti etäiseksi, tuoden kuitenkin ilmi noviisimaista epävarmuuttaan.
Kaikkein uskomattominta tässä kirjassa on silti minusta sen todenperäisen kiistakapulat. Oikeasti ihmisiä on murhattu, koska ollaan eri mieltä siitä, oliko Jeesus köyhä, tai nauroiko hän koskaan. Taustalla on tietysti paljon muutakin, eikä vähimmässä määrin se, saako itse omistaa tai nauraa. Minä näen aina kauheudestaan huolimatta tahatonta komiikkaa näissä kristinuskon opinkiemuroiden vääntelyissä.
Pikaisesta netinselailusta päätellen tämä kirja jakaa ihmisiä. Vaikka itse kuuluinkin siihen ahmaistaan-lähes-yhdeltä-istumalta -kategoriaan, ymmärrän heitäkin, jotka pitkästyivät ja putosivat matkan varrella pois. Olihan kirjassa kohtia, jotka olisi voinut hieman lyhyemminkin ilmaista ja tehdä lukijalle helpommaksi. Hyvänä esimerkkinä otsikosta löytyvä pohdintalause, josta alkaa kadota punainen lanka,samoin kuin pää ja häntäkin.
Ruusun nimi sitoo luostarielämään eskatologiseen murhamysteerin ja kietoo kaiken uskonnollisten kysymysten ja juonittelujen vaippaan. Minulla olisi kiinnostusta riittänyt ilman salapoliisimeininkiäkin, mutta se liimaa lopullisesti kiinni juoneen ja sai lukemaan kirjan lähes yhdeltä istumalta. Tarttuvasta juonesta kertoo sekin, että olin lukenut lähes sata sivua, ennekuin tajusin satunnaisten latinankielisten kohtien suomennosten löytyvän kirjan takaa. Ensin luulin, ettei niitä vain kuulunut ymmärtää.
Monikerroksisen juonen pinnalla näkyvä murhakuvio on sekin jännittävä, ja syyllistä ei hyvän salapoliisiromaanin tapaan pysty heti arvaamaan, vaan lukija harhautuu vääriin johtopäätöksiin - ainakin minä. Murhien keskuspaikkana toimiva salaperäinen kirjastolabyrintti tietysti vetoaa heti kirjafanin luonteeseen, ja muutenkin luostari on paikkana salaperäisen kutsuva. Myös munkit ovat hämmästyttävän erilaisia persoonia samanlaisten kaapujensa alla. Päähenkilönä ja tarkkailijana toimiva Adson jää hiukan silti etäiseksi, tuoden kuitenkin ilmi noviisimaista epävarmuuttaan.
Kaikkein uskomattominta tässä kirjassa on silti minusta sen todenperäisen kiistakapulat. Oikeasti ihmisiä on murhattu, koska ollaan eri mieltä siitä, oliko Jeesus köyhä, tai nauroiko hän koskaan. Taustalla on tietysti paljon muutakin, eikä vähimmässä määrin se, saako itse omistaa tai nauraa. Minä näen aina kauheudestaan huolimatta tahatonta komiikkaa näissä kristinuskon opinkiemuroiden vääntelyissä.
Pikaisesta netinselailusta päätellen tämä kirja jakaa ihmisiä. Vaikka itse kuuluinkin siihen ahmaistaan-lähes-yhdeltä-istumalta -kategoriaan, ymmärrän heitäkin, jotka pitkästyivät ja putosivat matkan varrella pois. Olihan kirjassa kohtia, jotka olisi voinut hieman lyhyemminkin ilmaista ja tehdä lukijalle helpommaksi. Hyvänä esimerkkinä otsikosta löytyvä pohdintalause, josta alkaa kadota punainen lanka,samoin kuin pää ja häntäkin.
Hih, mä luulen, että en saa koskaan tätä kirjaa luettua. Juuri pyörittelin sitä hyllyssäni ja mietin, että mitä teen. Jätin paikoilleen. Odottamaan sitä hetkeä, jolloin teksti alkaa avautua =)
VastaaPoistaRuusun nimi on minun klassikkolukulistallani, kiva että sä tykkäsit. Ehkäpä nyt uskallan tarttua siihen ihan piakkoin:)
VastaaPoistaMulla on sama tilanne kuin Mari A:lla. En tiedä, montako kertaa olen aloittanut tämän kirjan, mutta sen tiedän, montako kertaa olen lopettanut - en kertaakaan. ;) En osaa edes perustella asiaa. Kirjassa ei ole mitään vikaa, päinvastoin, mutta ne vain koskaan pääse alkua pidemmälle. Ehkä vielä joskus...
VastaaPoistaMari A: Kyllä se siitä kun pääsee niiden parin pitkällisen pohdintakohdan ohi. :)
VastaaPoistaSanna: ai, onko se sinunkin listallasi, kiva, voidaan sitten vaihtaa mielipiteitä. ;)
Jenni: jotkut kirjat vain ovat sellaisia. Suosittelen silti vielä yrittämään, taoahtumat tihenevät ja muuttuvat helppolukuisemmaksi loppua kohden, tai se selityspohdintajuttu vähenee. :)