"SILLOIN LUULIN VIELÄ VOIVANI HUIJATA ALMANAKKAA JA JUOSTA AJAN KIINNI."

Carlos Ruiz Zafón:  

Tuulen varjo

Espanjankielinen alkuteos: 

La Sombra del Viento (2001)

Otava, 2005

647 sivua

Kirjakauppias johdattaa aamuyön hämärissä kymmenvuotiaan poikansa Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, kohtalokkain seurauksin. Mystinen pyhäkkö Barcelonan vanhan kaupungin sydämessä muuttaa Danielin loppuelämän.

   Vanhan paperin, pölyn ja magian keskeltä pojan käsiin etsiytyy Tuulen varjo, jonka kadonnutta kirjailijaa Julián Caraxia hän alkaa pakkomielteisesti etsiä. Yli vuosikymmenen ajan Daniel seuraa kirjailijan jälkiä läpi rakkauden, väkivallan, ystävyyden ja pelon labyrintin. Kunnes Caraxin salaperäinen tarina alkaa pelottavalla tavalla toistua hänenkin elämässään. 

Olin lukenut Enkelipelin pari vuotta sitten. Tiesin, että Tuulen varjo olisi samantyylinen - sellainen mitä ei tee mieli lukea yksin illalla pimeässä. Ja sitä se olikin.

Yksi selkeä syy sai minut tarttumaan tähän ja se oli Unohdettujen kirjojen hautausmaa. Ajatus siitä, että jossain tässä maailmassa olisi salaperäinen valtava kirjasto, jonne on piilotettu kirjoja, joita ei enää muisteta, vei mukanaan. Kuinka paljon kirjoja sinne olisikaan jo päätynyt, kilometreittäin kirjahyllyjä ja kirjoja jotka saisivat ehkä joskus uuden tilaisuuden. Jos joskus ikinäkään pääsisin käymään jossain paikassa jonkin kirjan sisällä, niin tämä olisi aika hyvä vaihtoehto.

Tuulen varjo on silti paljon muutakin kuin Unohdettujen kirjojen hautausmaa. Se on samalla kertaa sekä jännitystä, kauhua, mystiikkaa, ihmissuhteita että rakkautta. Onneksi en ole se ihminen, jonka tehtävä olisi päättää mihin genreen tämä kuuluu. 

Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Daniel kirjansa kirjoittajan tarinaa selvittävänä, pikkuhiljaa mieheksi kasvavana poikana, joka heijastaa omaa elämäänsä kirjoittajan elämästä selvittämiinsä palasiin. Julían Carax kirjansa sivuilta esiin kurkottavana, konkreettiseksi muuttuvana voimana. Kerjäläisestä kirjakaupan luottokasvoksi ja Danielille korvaamattomaksi avuksi osoittautuva Fermín. Kaikki kirjan hahmot kietoutuvat jollain tavoin Julían Caraxin tarinaan, kaikilla hahmoillla on oma merkityksensä tarinassa - yksikään ei jää vaille merkitystä. Kirja myös ehtii yli kuudensadan sivunsa turvin tuomaan hahmoille syvyyttä, johon lyhyemmissä kirjoissa harvoin kyetään. Pitkissä kirjoissa on muutenkin positiiviset puolensa, ne eivät lopu ihan heti. 

Kerronta tapahtui Danielin kautta antaen välillä äänen myös henkilöille, jonka kautta hän selvitti Julíanin tarinaa. Kun samat henkilöt yhdistyvät sekä nykyisyyteen (Danielin nykyhetkeen) että menneisyyteen (Julíanin tarinaan), syntyy jännittävä verkko, joka pitää otteessaan viime metreille asti. Tarina ei unohda yllätyksellisyyttä, varsinkaan loppunsa osalta.

Lopusta on pakko vielä sanoa, että sen olisi voinut kirjoittaa monella eri tavoin pieleen, ja olen iloinen, ettei kirjailija sortunut helppoihin ratkaisuihin. 

Neljän tähden kirous jatkuu. Seuraavalle lupaan antaa jotain muuta.