"AIKA EI TEE IHMISTÄ, VAAN IHMINEN AJAN."

Esa Salminen / 
Saeed Warsame: 
Mohammed, suomalainen
WSOY, 2012
243 sivua

Mohammed, Lool ja Zabra. Kukin heistä istahtaa vuorollaan rovaniemeläisen vastaanottokeskuksen aulaan. Jokaisella heistä on salaisuus, sillä jokin on ajanut heidät peittämään osan menneisyydestään. Vasta näillä penkeillä heille paljastuu, miten vähin tiedoin heidän kohtalonsa on rakennettu, miten oudoista aineksista se on jälleen luotava. Ja miten jyrkästi tarina, jonka pitäisi olla heidän omansa, kääntyy heitä vastaan.

Minua ovat aina kiinnostaneet maahanmuuttajat, pakolaiset ja erityisesti eri uskontokuntien edustajat suomessa. Ja ylipäätään se moniulotteinen itsensä löytämisen prosessi, jonka jokainen heistä joutuu käymään läpi. Periaatteessa voisin suuntautua myös maahanmuuttoalalle, opiskeluni antaisivat siihen hyvät edellytykset, mutta ehkä silti sisäinen tutkijaluontoni suuntautuu eri elämänalueille. On vain hauska tiedostaa, että tällainenkin urapolku olisi mahdollinen.

Mohammed, suomalainen tutkii pakolaisuutta kolmen eri henkilön silmin; Mohammedin, jonka suuri kompastuskivi on sepitetyn taustatarinan ristiriitaisuus todellisen taustan kanssa. Miten kotiutua Suomeen kun ei voi kertoa kuka oikeastaan on? Jos joutuu valehtelemaan niin nimensä, ikänsä kuin kotimaansakin, miten ikinä löytää tasapaino vanhan ja uuden minänsä välillä? Mohammedin rinnalla tarinansa kertovat Lool, nuori tyttö joka lähetettiin varmistamaan perheensä toimeentulo sekä Zabra, nainen joka ei suostu kertomaan mitään menneestä eikä paljastamaan kuka on hänen vaalean lapsensa isä.

Sopeutuminen ei ole kiinni vain omasta halusta vaan se kulminoutuu henkilökohtaiseen taisteluun suomalaisen yhteiskunnan ja maahanmuuttoviraston kanssa. Kolme hahmoamme jakavat kaikki samankaltaisen taustan, mutta onnistuminen turvapaikanhakuotaistelussa on myös taidoista kiinni. Kuka heistä saa oleskeluluvan lisäksi luvan tuoda perheensä maahan, kuka taas joutuu itsekin karkoutetuksi?

Maahanmuutto näyttäytyy kirjassa kieroutuneena pelinä, jossa on panoksena koko elämä. Kuka oppii nopeimmin sen mitä heiltä odotetaan, kuka osaa kertoa sen mitä halutaan kuulla, kuka on luovinut parhaiten toden ja tarinan rajalla ja muodostaa niistä uskottavimman kokonaisuuden? Vaikka kirja kääntääkin sympatiat automaattisesti näiden olemassaolostaan kamppailevien ihmisten puoleen ja heille haluaisi kaikkea hyvää, on toisaalta maahanmuuttovirastokin aikamoisen haasteen edessä yrittäessään selvittää totuutta ja todellista avuntarvetta kaikkien niiden piintyneiden oletusten ja roolien alta.

Kirjassa näyttäytyy kiehtovalla tavalla vastakkainasettelu kulttuurien välillä. Välillä voimakkaastikin ilmenevä me vastaan te ajattelu kärjistyy kulttuurien eroista johtuviin kommunikaatio-ongelmiin. Surullista siinä on se, että molemmilla puolilla kuitenkin on sama tavoite; auttaa apua tarvitsevia löytämään turva ja apu, sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Epäilevälle mielelle apu on helposti tulkittavissa joksikin vaaralliseksi, eikä siihen ole helppo tarttua.

Yksi syy, miksi erityisesti pidin kirjasta on se, ettei se pyrkinyt raivokkaasti selvittämään kaikkia esiin nousseita kysymyksiä vaan antoi niiden edetä omalla painollaan. Se ei myöskään yrittänyt rakentaa mitään dramaattista lopputatkaisua tai kehittää uutta käännettä loppua kohti. Koska lopulta sopeutuminen on pitkä prosessi jossa ei ole valmiita ratkaisuja, olin iloinen että kirja esitettiin samalla tavoin.

Vastaanottokeskukseen aulaan on istahtanut myös Mari A.