Otava, 2012
299 sivua
Seurakuntapastorina työskentelevä Maria jättää elämänsä ja matkustaa New Yorkiin.
Maria tutustuu naiseen, joka hänelle oven tanssin maailmaan. Askel askeleelta hän uskaltaa kysyä, mistä oikeastaan on kotoisin, pohjoisen pikkupitäjästäkö, jossa hän oli ajaa itsensä tuhoon, vaiko jostain kauempaa. Uskonkriisin ravustelema Maria etsii suurkaupungista uutta pyhää kolminaisuutta, mutta ei pysty vaientamaan kysymystä, jota pakeni: mitä pahaa tapahtui pienelle tytölle, joka yritti tehdä kotinsa Suomeen.
Tämän laitoin heti kirjastosta varaukseen kun selasin syksyn katalogia. Pulkkinen on hyvää vauhtia rakentamassa itselleen laadustaan tunnetun luottokirjailijan asemaa ja alkaa olla yksi suomalaisen kirjallisuuden johtotähdistä. Pulkkisen kirjoja yhdistää myös yksinkertaisen kaunis ulkoasu, nasevan rytmikäs nimi ja taitavasti poimittu takakansiteksti - eli seikat jotka saavat minusta kirjan vaikuttamaan entistäkin laadukkaammalta.
Kirja kertoo itsensä etsinnästä ja sirpaleisen maailmankuvan uudelleenkokoamisesta. Se kertoo niin uskonasioista, rotusyrjinnästä, syömishäiriöistä, väkivallasta kuin rakkaudesta ja vihastakin. Teemoja on niin paljon, että kirjasta olisi voinut helposti tulla liian mutkikas, mutta jotenkin Pulkkinen osaa pitää moninaiset juonilangat hyppysissään. Selkeyttä tuo henkilöhahmojan tarkoin rajattu joukko, joista ainoastaan yhdelle on annettu päähenkilön ja kertojan viitta.
Tarina kerrotaan Marian, omaa paikkaansa maailmassa hakevan papin silmin. Hänen tarinansa ei kuitenkaan tapahdu vain nykyhetkessä vaan on sekoitus lapsuutta, nykyhetkeä ja aikaa muutamaa kuukautta ennen nykyisyyttä. Nykyhetken Maria pakenee omaa elämäänsä ja sen traumoja sen kummemmun suunnittelematta juurilleen Amerikkaan, äitinsä synnyinmaahan. Vähitellen lukijalle alkavat paljastua syyt, joita hän juoksi karkuun. Marian rakentaessa uudelleen maailmankatsomuksensa perustaa, hän samalla valottaa vanhan minänsä sirpaleita alkaen lapsuuden vinoutuneesta ruumiinkuvasta aina viime kuukausien epävarmuuteen ja epäonnistuneeseen yritykseen suojella haavoittuvaista pientä tyttöä.
Jotenkin minulle läheisimmäksi muodotuivat menneen ajan kappaleet. Uskonnollisuuden kietoutuminen anoreksian ajatusmaailman tämän nuoren tytön silmin oli todella herkän aidontuntuisesti kirjoitettu. Itseasiassa monesta lukemastani anoreksiaa kuvaavasta kirjoista Vieras onnistuu minusta tavoittamaan parhaiten asian ytimen ja käsittelemään herkkää asiaa tilanteeseen sopivalla voimalla. Pulkkinen onnistuu myös tavoittamaan hienosti aikuisen suojeluvaiston lasta kohtaan ja huolen hänen hyvinvoinnistaan. Yhdyn kyllä muiden kommentteihin siitä, että sivut Yasminan päiväkirjasta vaikuttivat hiukkasen väkinäisiltä.
Nykyajan kuvaus New Yorkin sykkeessä jäi minusta menneen jalkoihin, vaikka se toimikin hienona siltana aikatasojen välillä. Vaikka normaalisti olisin ollut aivan innoissani tanssillisista piirteistä ja Marian tasapainoilusta uusien ja vanhojen ajatusmalliensa välillä, en tässä osannut keskittyä niihin täysillä. Ne tanssin ja elämän runollisuus -sivut, joissa tekstin asettelu on vapaan assosiatiivista, kuvasivat hyvin tunnelmaa, mutta silmät uhkasivat hyppiä tyystin sanojen ohi kohti seuraavaa kappaletta. Vaikka siis yleensä olen vahvasti vapaan taiteellisen ilmaisun puolella, oli tässä sitä ehkä vähän liikaa.
Hienoisesta sekavuudesta huolimatta kirja oli voimakas lukukokemus, ja se oli minusta parasta Pulkkista tähän asti. Kirjan loppu oli kauniin yksinkertainen ja tuntui juuri oikealta tavalta lopettaa tämä tarina. Siitä oli riisuttu pois kaikki turha krumeluuri ja se tiivisti yksinkertaisuudessaan matkan aikana nousseet tunteet yhteen.
Vierautta ovat kokeneet myös: Arja, Hemuli, Jaana, Liisa, Lumiomena, Minna, Päkä, Sara, Unni ja Valkoinen kirahvi.
Minä pidin niistä kokeellisista tanssijaksoista ja New York -kuvauksistakin, mutta Yasminen ääni ei minustakaan ollut kovin luonnollinen. Mutta ei Pulkkinen muutenkaan minusta ole vahvimmillaan dialogin tai muun luonnollisen puheen kuvaajana vaan on enemmän sellaisen tyylitellymmän kerronnan edustaja.
VastaaPoistaHienoa, että sinäkin pidit tästä :)
Pulkkinen onkin nimenomaan kuvailun ja muun kerronnan mestari, ei niinkään dialogin. Tästä kirjasta ovat kaikki tainneet pitää, vaikka muutama seikka hieman pistääkin silmään. :)
PoistaAika hauska pikku yksityiskohta tuossa avauksena olevassa tekstissä: "Uskonkriisin ravustelema Maria". Jonkin aikaa mietin, että mitä se ravusteleminen tarkoittaa ja arvelin, että ehkä on kirjoitusvirhe. Sitten tulivat mieleen ravut ja miten ne kulkevat takaperin ja siitä kai tässä kirjassa sitten lienee kyse - menneeseen palaamisesta.
VastaaPoistaHienoa, että kirjoittajat nykyään keksivät tämmöisiäkin aiheita kuin anoreksia ja uskonkriisi. Murha ja insesti kun ovatkin tainneet tulla muutamassa kirjassa jo käsitellyiksi. Tämän Pulkkisen kirjoja en tunne.
Kyllä siinä itseasiassa oli kirjoitusvirhe, tarkoitin uskonkriisin ravistelemaa Mariaa. Mutta kriisissään hän kulki kyllä todellakin takaperin, joten sait tuon ravustelemisenkin kuulostamaan oikealta. ;)
PoistaMinäkin luin tämän juuri ja pidin kovasti, varauksettomammin kuin Rajasta ja Totasta. Ne olivat minusta jo liiankin hiottuja, tässä oli enemmän rosoa. Olen sinun ja Liisan kanssa samaa mieltä siitä, että dialogeissa Pulkkisen teksti viiraa helposti teennäiseen, kirjailijan vahvuudet ovat tyylittelevämmässä, käsitteellisemmässä kerronnassa.
VastaaPoistaTaidan ottaa käyttöön tuon uuden ravustelu-sanan :) Monikin romaanihenkilö ravustelee!
Tuosta rosoisuudesta minäkin pidin, jotenkin viimeaikoina joidenkin kirjojen liiallinen hoituneisuus on alkanut tökkiä.
PoistaRavustelusta voisi kyllä hyvin alkaa puhua. Paljon kuvailevampaa sanaa ei monesta romaanihenkilöstä voi keksiäkään. ;)