"JÄLJELLÄ OLI PELKKÄ KULISSI, MAISEMA VAILLA IHMISIÄ."

Haruki Murakami:  
Norwegian Wood

Japaninkielinen alkuteos:  
Noruwei no mori (1987)

Suomennos: Aleksi Milonoff

Tammi, 2012 

426 sivua

Aina kuullessaan lempikappaleensa, Beatlesin Norwegian Woodin, Toru Watanabe muistaa ensirakkautensa Naokon, parhaan ystävänsä Kizukin tyttöystävän. Muistot vievät hänet opiskeluaikojen Tokioon, missä hän ajelehtii ystävyyden, seksin, intohimon ja surun vietävänä. 

    Kahden vaativan naisen välillä kipuilevassa Torussa ruumiillistuvat nuoruuden epävarmuus, ehdottomuus ja valinnan vaikeus. Hauraalle Naokolle aikuiseksi kasvaminen on vaikeaa ja hän loittonee yhä kauemmas elämästä. Torun opiskelutoveri, eläväinen ja aistillinen Midori puolestaan uhkuu itsevarmuutta. 

Täytyy ihan  häpeäkseni tunnustaa, että tämä on ensimmäinen Murakamini. Minun on pitänyt jo pitkään tutustua herran tuotantoon, mutta maailmassa on vain liikaa kirjoja - en ole ehtinyt. Parempi silti myöhään kuin ei milloinkaan.

Norwegian Woodissa Murakami on luonut Tokiolaiseen opiskelijamiljööseen herkkiä ja eksyksissä olevia hamoja, joista jokainen on omalla tavallaan yksinäinen. Menetettyään lapsuudenystävänsä Toru ei löydä elämälleen suuntaa. Hän ajelehtii läpi opiskelujensa ja elämänsä kiintopisteenään kaksi hyvin erilaista tyttöä; Naoko, joka kulkee elämästä kohti muistoja, ja Midori, joka kulkee minne tahtoo. Torun sielu on repeytynyt palasiin, eikä hän saa rauhaa ennen kuin on päättänyt muistellako vai elääkö. 

Kerronta on kuin musiikkia, ja samalla musiikki kytkee yhteen tarinan palaset. Kitaran soittaessa kaihoisaa sävelmää lumisen maiseman keskellä, tai tavoitelleessaan sointuja hetken huumassa  tulipalon savun mennessä henkeen, juuri musiikki pysäyttää hetken ja luo siitä kuvan.

Murakamin tapa kirjoittaa on jotenkin todella runollinen. Hän ei kirjoita vain edistääkseen tarinaa, vaan tekee jokaisesta lauseesta jo itsessään kauniin. Hänellä on myös erikoinen taito luoda jokaiselle hahmolleen sielu, myös niille, jotka vain nopeasti vilahtavat ohi matkan varrella. Yksikään persoona ei ole merkityksetön, yksikään maisema horisontiton tai yksikään sana tyhjä.

Norwegian Wood oli tyypillinen Keltaisen kirjaston kirja; laadukas, syvällinen ja ajatuksia herättävä, mutta samalla keskittymistä vaativa. Kirja oli jotenkin hidas lukea, mutta tällä kertaa se ei ollut pelkästään huono asia. Vaikka juoni ei sinällään imaissut mukaansa niinkuin nopeampitempoiset tarinat, se piti otteessaan omakohtaisen kiinnostumisen kautta. Tavallaan kerrankin sain itse määrittää mielipiteeni kirjasta ja päättää että pidän siitä ennen kuin mieleni uppoaa tyypilliselle automaattiohjaukselle, virtaukselle. 

Vaikka nautin suunnattomasti lukukokemuksen tunnelmasta ja taiteellisuudesta, oli sen vaatima keskittymiskyky välillä raskasta. Siksi tuntuikin, että lukemisen eteen piti nähdä eri tavalla vaivaa kuin yleensä. Mutta kokemus oli lopulta vaivansa arvoinen. 

 





MAAILMANVALLOITUS: Japani