sunnuntai 29. tammikuuta 2012

"MITEN ON MAHDOLLISTA, ETTÄ EN 160:N ÄLYKKYYSOSAMÄÄRÄLLÄKÄÄN OSAA SITOA KENGÄNNAUHOJA OIKEIN?"

Delphine de Vigan: No ja minä
Ranskankielinen alkuteos: No et moi (2007)
Suomennos: Kira Poutanen
WSOY, 2012
233 sivua

Lou ei ole niinkuin muut 13-vuotiaat tytöt. Hän on huippuälykäs ja kaksi vuotta muita edellä koulussa - huolestuttavan varhaiskypsä, sanoo opettaja. Kun Lou tutustuu asunnottomaan No-tyttöön, hän törmää maailmaan, jota ei voi ymmärtää, vaikka älykkyysosamäärä olisikin 160.
   Lou on tottunut mittaamaan, lajittelemaan, luokittelemaan ja tekemään kokeita. Nyt hän ryhtyy kokeeseen kohtaloa vastaan: voiko asioita muuttaa? No tulee Loun kotiin asumaan, ja koko perheen elämä liikahtaa paikoiltaan. 
   Ennen pitkää Lou joutuu huomaamaan, että asiat ovat monimutkaisempia kuin uskoisi - ja että elämän sivuvaikutuksia ei voi ennustaa.  

Nykykirjallisuuden tapahtumantäyteisten ja tunneskaalaltaan valtavan laajojen taroinoiden keskellä No ja minä tuntui virkistävältä tuulahdukselta. Kerrankin kirja, joka keskittyy yhden kokijan silmien kautta yhteen pääteemaan ja muodostaa ihailtavan tiiviin, mutta ilmavan kokonaisuuden. 

Lou on älykäs ja hivenen pikkuvanha tyttö, jolla sosiaalinen elämä ei kuitenkaan kuulu parhaimpien osaamisalueiden piiriin. Esitelmän pitäminen on esiintymisiä jännittävälle nuorelle naiselle lähes mahdottomalta tuntuva haaste, ja aiheeksi hän valitseekin mahdottomantuntuisen haastattelun asunnottomista varmistaakseen itselleen pakotien. Sattuma heittää hänen tielleen No:n, ja esitelmä alkaakin olla pian Loun murheista pienin. Ennenpitkään hän myös saa huomata, ettei maailman parantamiseen välttämättä riitä pelkkä hyvä tahto. 

Loun ajatusmaailma on kiehtova; hän elää maailmaa kuin ikuisella tutkimusmatkalla oleva, ja kyseenalaistaa aikuisten mustavalkoisuutta ja rutinoituneita tapoja. Kun kirja on riisuttu kaikista kommervenkeistä, kiinnityy huomio juuri Loun persoonaan ja tyttöjen merkilliseen suhteeseen. Asunnottomuus saa aiheena yllättävän raikkaan ilmiasun tällaiseen muotoon.

Välipalakirjaksi No ja minä oli mainio, ja erittäin nopealukuinen. Lukemiseen kului aikaa täsmälleen saman verran kuin junalta kuluu kulkea Tampereelta Turkuun, eli puolitoista tuntia. Kirjan hyvistä puolista kerrottakoon vielä sen verran, että se jaksoi imaista huomion häiriötekijöistä huolimatta - vaikka samassa vaunussa matkustava humalainen mieshenkilö yrittikin parhaansa mukaan häiritä kanssamatkustajiaan. 

4 kommenttia:

  1. Mietin tämän varaamista kirjastosta, mutta luin lehtikritiikin jossa ei oltu ihan vakuuttuneita. Etkä siekään ihan innostunut, joten taidan jättää suosiolla väliin.

    VastaaPoista
  2. Huomasin, että sinäkin luet nyt Kirottua Istanbulia ;) Olen itse vasta lähellä puoliväliä, joten menenee vielä muutamia päiviä, ennen kuin pääsen kirjoittelemaan kirjasta. Kiva kuulla sitten sinunkin tuntemuksia kirjasta!

    VastaaPoista
  3. Kuulostaa kivalta pieneltä kirjalta. Korvan taakse!

    VastaaPoista
  4. Hei vaan! Itselläni on tämä aloitusvaiheessa... saas nähdä tulenko ikinä pääsemään loppuun. Vaikuttaa ihan mukavalta kirjalta kuitenkin:)

    VastaaPoista

peikkoneito kiittää kommenteista - jokaisesta