"HÄN OLI TOISESTA MAAILMASTA, ERILAINEN. MUTTA NIIN OLIN MINÄKIN, SALAA."

Sarah Winman:  
Kani nimeltä jumala
Englanninkielinen alkuteos:  
When God Was a Rabbit (2011)
Suomennos: Aleksi Milonoff
Tammi, 2012
324 sivua

Vapaalla oleva sairaanhoitaja auttoi minut maailmaan vanhempieni makuuhuoneessa arpajaisissa voitetun untuvapeitteen päällä. Nopean kahdenkymmenenkahden minuutin synnytyksen jälkeen pääni tuli näkyviin ja hoitaja käski ponnistamaan ja isäni käski ponnistamaan, ja niinpä äitini ponnisti ja minä pullahdin kevyesti tuohon tarunhohtoiseen vuoteen. Kun Pariisin kadut vallattiin. Kun Vietnamissa tehtiin Tet-hyökkäys. Kun Martin Luther King kuoli unelmansa puolesta.

Tämä oli yksi syksyn uutuuksista, joita eniten odotin. Kannen kuvassa ja takakannen tekstissä oli valtavasti lumovoimaa, joka antaa odottaa itse kirjaltakin paljon. Pelkäsin kirjan musertuvan ennakko-odotuksien taakan alle, mutta onneksi se pysyi pinnalla!

Kirja kertoo Eleanor Maudin, Ellyn kasvutarinan peilaten sitä hänen veljensä Joen ja ystävänsä Jenny Pennyn tarinoihin. Elly on lapsena juuri sillälailla hieman erikoinen, ettei oikein koskaan sopeudu joukkoon. Siksi hänellä onkin erityisen lämmin suhde veljeensä, joka omalta osaltaan täydentää häntä. Veli myös hankkii tytölle tämän ensimmäisen oikean ystävän, belgianjänis Jumalan. Toisen ystävän hän saa erikoisesta luonnonlapsesta, Jenny Pennystä, joka tekee hänestä kokonaisen, on hänen toinen puoliskonsa. Maailma heittää kolmikon erilleen, mutta heitä yhdistäviä lankoja se ei saa poikki, vaikka yrittääkin. Aikuisuus ei tule heille helpolla, mutta onneksi on aina olemassa mahdollisuus aloittaa alusta.

Ensimmäisen osan hellyttävän lapsenomainen tunnelma kasvaa aikuisuuden mittoja vastaavaksi kypsyydeksi tuoden mukaan uutta vakavuutta ja entistä tummempia sävyjä. Samoin Ellyn kertojaääni kasvaa vaivihkaa lapsen maailmasta kohti täysikasvuisuutta, heijastaen kokoajan ikänsä ja ympäristönsä kaikuja. Vaikka muiden lukijoiden tapaan erityisesti ensimmäinen osa vei sydämeni, oli toinen osa sille luonnollinen toinen puolisko, jota ilman ensimmäinen olisi jäänyt vajaaksi.

Romaani osaa olla samaan aikaan vakava ja hersyvän hauska, viaton ja silti ironiantajuinen. Monien muiden kirjojen tapaan se ei tasapainoile vaihdellen vakavuuden ja hauskuuden rajalla vaan on nimenomaan niitä molempia samaan aikaan. Se on tiukasti nykyajassa kiinni monine tuoreine kysymyksineen, mutta tuntuu samalla hellyttävän vanhanaikaiselta, jotenkin retrolta. Ehkä tunne tulee kansikuvan omenanpunaisista kengistä tai Ellyn ja Jenny Pennyn mielikuvituksellisista puuhailuista tai ehkä jumalan hieman pikkuvanhasta äänestä. Kuitenkin se tekee kirjasta jotenkin todella omanlaisensa, uniikin. 

Kirjaa on blogeissa verrattu niin Irvingiin kirjoitustapansa puolesta kuin Shafferin/Barrowsin Kirjalliseen piiriin perunankuoripaistoksen ystäville herttaisen rakastettavuutensa vuoksi. Allekirjoitan ehdottomasti nämä huomiot. Oli myös ilo lukea muita blogiarvioita kun ne olivat samaa mieltä, mutta ilmaisevat sen kaikki eri sanoilla. Jotenkin siksi tästä olikin vaikeaa kirjoittaa. Adjektiivit kun loppuvat kesken, eikä juonestakaan halua paljon ennakkoon kertoa. Kuten kirjan ensimmäisenä löytänyt Laurakin sanoi, se pitää itse kokea.

 





Jumalan ääntä ovat kuunnelleet myös Laura, Katja, Sara, Tuulia ja Villasukka kirjahyllyssä.

WSOY:N KIRJALLINEN ENSI-ILTA

Vihdoinkin tällaisia kirjallisia iltamia tapahtuu muuallakin kuin pääkaupunkiseudulla. Kun ei tällaisella tavallisella opiskelijalla ole arkipäivänä aikaa tai varaa matkustaa sataaviittäkymmentä kilometriä molempiin suuntiin.

Ja mikä olisikaan parempi tapa juhlistaa syntymäpäiväänsä kun pukeutua hienosti ja mennä yhteen Turun hienostuneimmista klubeista kuuntelemaan ja keskustelemaan kiinnostavasta kirjallisuudesta. 

Ensialkuun olo oli hieman eksyksissä oleva kaikkien niiden kirja-alan ammattilaisten joukossa kynttilöillä valaistussa juhlasalissa skumppapikarillisten äärellä. Onneksi mukana oli myös tuttua seuraa - lukupiirikollegani Anni, Riina, Sanna ja Tuulia, sekä Kirsi, joka ensimmäisestä tapaamiskerrasta huolimatta tuntui tutulta, niin kuin olisi pidempäänkin tuntenut.

Itse tilaisuus oli kiinnostavasti rakennettu. Kirjoihin tutustuttiin joko trailerien tai luettujen katkelmien perusteella ja sen jälkeen uppouduttiin kirjailijan haastattelun kautta syvemmälle kirjoitusprosessiin ja kirjojen taustoihin. Esittelyssä olivat Annukka Salaman fantasiaesikoinen Käärmeenlumooja, Martti Turtolan historiallinen Mannerheimin ristiriitainen upseeri, Riku Korhosen rakkaustarinaan Nuku lähelläni, Pete Suhosen huumoria ja vakavaa aihetta yhdistelevä Hitlerin kylkiluu, Panu Rajalan hauska elämänkerta Veikko Huovisesta Hirmuinen humoristi, Taina Latvalan äiti-tytär-kasvutarina Välimatka, ja Pekka Hiltusen Lontooseen sijoittuva jännitysnäytelmä Sysipimeä. 

Vaikka kuunteleminen kuinka kiinnostavaa olikin, nenän alla tuoksuva ruokapöytä vei välillä huomiota toiseen suuntaan. Ehkäpä pieni tauko haastatteluiden välissä olisi ollut paikallaan, vaikka sellainen ruokatauon mittainen. Silti tilaisuus oli mielestäni todella hieno, ja yksi sen hienoimmista tuliaisista oli uusiin kirjoihin tutustuminen, sain nimittäin lukulistalleni pari kirjaa, jotka jostain syystä olin kokonaan aiemmin ohittanut.

Tietenkin tuliaispussi oli yksi illan jännittävimmistä seikoista. Suomalaisen tuolikirjan lisäksi pussista paljastui joku illan aikana esitellyistä romaaneista. Minun pussini uumenista löytyi Hitlerin kylkiluu, joka olikin tehnyt esittelyssä suuren vaikutuksen ronskilla huumorillaan. Kävin vielä jännittyneenä hakemassa kirjaani kirjailijan omistuskirjoituksen ja se tekeekin kirjan heti jollain tavalla todella arvokkaaksi. 

Kiitos hienosta illasta, näitä lisää!

"IHAN KUIN OLISI OLLUT PAKATTUNA PUSSIIN JO VUOSIKAUDET JA SITTEN YHTÄKKIÄ PÄÄSEE ULOS."

Richard Yates: 
Revolutionary Road
Englanninkielinen alkuteos:  
Revolutionary Road (1961)
Suomennos: Markku Päkkilä
Otava, 2008
388 sivua

Kun Frank ja April Wheeler olivat nuoria ja rakastuneita, he uskoivat saavuttavansa elämässä vielä jotain suurta. Frankista ei kuitenkaan tullut mitään konttorirottaa kummempaa ja April on joutunut hautaamaan haaveet näyttelijättären urasta. Kliseinen esikaupunkielämä tylsine naapureineen tuntuu tuskallisen tyhjältä.
   Wheelerit alkavat unelmoida muutosta Pariisiin. Uusi epäsovinnainen elämä romanttisessa Euroopassa näyttäytyy heille täydellisenä pakotienä arjen latteudesta. Sydäntäsärkevät myötätuntoisesti ja murhaavan terävästi Richard Yates näyttää, miten Frank ja April aidompaa elämää tavoitellessaan tulevat lopulta pettäneiksi paitsi toisensa myös omimman itsensä. 

Revolutionary Road on pitkään kummitellut lukupiirimme seuraavan kirjan mietinnässä, mutta aina jäänyt jotenkin valitsematta. Nyt se vihdoin sai oman vuoronsa. 

Tämä oli kokonaisuudessaan vahvojen tunteiden kirja, mutta päällimmäisin tunne minulla oli kyllä kiukku. Kirjassa kerrotaan ihmisistä, jotka kaikki luulevat olevansa parempia kuin naapurinsa. Näille ihmisille paikalleen jämähtäminen ja senhetkisestä elämästä nauttiminen ovat kirosanoja, eikä kukaan ole tyytyväinen mihinkään. Pitää tavoitella korkeammalle, saavuttaa ne korkealentoiset unelmansa ja olla kultturellimpi, sivistyneempi, älykkäämpi kuin muut. Lapset ovat elämänilon sijaan kahlitseva ankkuri, jonka sitomana joudutaan sopeutumaan normaalin tylsän ähiöperheen elämään. 

Juuri näin on käynyt myös Frank ja April Wheelerille. Aprilin näyttelijänhaaveet vaihtuvat kotiäitiyteen ja Frankin lupaavalla alulla oleva työura tylsään paperinpyörittelyyn mitäänsanomattoman firman konttoritalossa. Sisäisesti he tietävät kuitenkin olevansa parempia, koska eivät ole alistuneet olosuhteiden armoille vaan jaksavat pitää haaveitaan elossa. Hienompi elämä kangastelee silmissä, ja siksi perhe alkaakin suunnitella muuttoa Eurooppaan.

Wheelerien lisäksi kirjassa tutustutaan muutamiin heidan naapureihinsa, joilla on enemmän tai vähemmän suuria tavoitteita. Pohjimmainen kysymys kirjassa tuntuukin olevan se, että kuka onkaan lopulta onnellisin - nykyiseen elämäänsä saumattomasti sopeutuneet, paremmasta jalat maan pinnalla haaveilevat, vai Wheelerien kaltaiset.

Kirja on upeasti kirjoitettu ja sen draaman kaari ulottuu loppumetrien käänteisiin asti. Hahmot ovat moniulotteisia, mutta en oikein tavoita sitä heidän sisintään. He ovat ehkä yksinkertaisesti liian kaukana minun maailmastani, enkä oikein ymmärrä heidän tapaansa ajatella.

Jäin miettimään kysymystä onnesta. Frankille ja Aprilille tuntui olevan tärkeintä näyttää ulospäin olevansa tärkeitä, ja siinä sivussa unohdettiin niin perheen kuin itsensäkin tarpeet. He eivät olleet onnellisia, koska eivät halunneet olla onnellisia siinä elämäntilanteessa, ikäänkuin onni keskeneräisissä puitteissa olisi itsensä ja unelmiensa pettämistä. Ajatusleikki siitä, mitä olisi tapahtunut jos he olisivat saavuttaneet kaiken haluamansa, on myös kiinnostava. Heidän luontoonsa kai kuuluu tavoitella aina enemmän, joten tuskinpa he olisivat olleet onnellisia edes maailmankuuluna näyttelijättärenä ja huippuluokan liikemiehenä fiinissä talossaan jossain Euroopan kulturelleimmassa kaupungissa. 

Jos lasketaan lukiessa noussut ärtymystasoni, voisi helposti olettaa etten pitänyt kirjasta. Enkä oikeastaan pitänytkään - se oli yleistunnelmaltaan jotenkin synkän väritön, ja minähän rakastan värejä. Kuitenkin ymmärrän teoksen kirjalliset arvot ja tunnustan sen loistavasti kirjoitetuksi kirjaksi ja hienoksi ihmiskuvaelmaksi voimakkaita tunteita unohtamatta. Tajusin tätä kirjoittaessani ensimmäisen kerran, että kirjasta ei tarvitse pitää vaikka se onkin mielestäni hyvä. 

Revolutionary Roadia ovat ajaneet myös Amma, Ideanus, Kaisa, Laura, Leena Lumi ja Merenhuiske.

Lukupiirimme kokoontui tänään hilpeän kaatosateen ropistessa ulkona. Ilma oli hyvinkin kuvaava, koska kirjasta tuli itselläni ainakin samalla tavalla jotenkin kaunis, mutta samalla surullinen olo kuin sateesta. 

Jotenkin ehkä olimme kirjan kanssa eri aaltopituudella kun aloimme jo pian harhautua sivupoluille. Nostimme kuitenkin Yatesin hienon kirjoitustyylin esille, ja häntä verrattiin mm. Cunninghamiin. Lukukokemuksiimme vaikutti myös paljon se, oliko nähnyt elokuvan vai ei. Itse sitä en ollut nähnyt, ja kirja olisikin varmaan menettänyt osan tehostaan jos olisin tiennyt lopun tapahtumat etukäteen. Jo kirjaa lukiessa huomasi miten elokuvallinen se on, miten se varmasti kääntyisi loistavaksi elokuvaksi. Ja kääntyihän se, kun oli ehdolla ja voitti vaikka kuinka monta elokuvapalkintoa. Ehdottomasti katselulistalle!

NOBEL-PALKINTO, NO MENIKÖ OIKEIN?

Jo toisen kerran peräkkäin Nobelin kirjallisuuspalkinto menee kirjailijalle, josta en ole koskaan aiemmin kuullutkaan. Katson kyllä lukevani melko paljon, ja keskustelevani kirjoista sitäkin enemmän, mutta silti olen aina ihan ummikko mitä tulee Nobel-veikkailuihin. 

Jos minulta olisi kysytty suosikkia, olisin päätynyt johonkin tuttuun laatukirjailijana pitämääni taiteilijaan, kuten Haruki Murakamiin, Joyce Carol Oatesiin tai Margaret Atwoodiin. Heille sen kyllä mielelläni soisin, jos ei tänä vuonna niin sitten seuraavina. Toisaalta jos olisi pyydetty arvaamaan lopputulos, olisin luultavasti vastannut juurikin että joku kiinalainen, josta en ole ikinä kuullutkaan. Ja sehän meni tavallaan oikein.

Tänä vuonna palkinto siis meni kiinalaiselle Mo Yanille. Raadin mukaan hänen "hallusinatorisessa realismissaan" yhdistyvät kansantarut sekä historia ja nykyaika. 

Mo Yanin kirjoja ei ole vielä suomennettu, mutta Otava on uutisoinut julkaisevansa kirjat Life and death are wearing me out ja Big breasts & wide hips suomeksi. Paineita luovaan suomennosurakkaan ryhtyy kiinankielen kääntäjä Riina Vuokko. 

Kiinnostavilta kyllä kuulostavat tuoreen palkinnonsaajan kirjat. Varsinkin nimet ovat jotenkin niin ihastuttavan rohkeita ja puhuttavia. Täytyy ehdottomasti tutustua lähemmin kun ne aikanaan suomeksi ilmestyvät.

"SANONPA VAAN, ETTÄ MIKSI TYYTYÄ OLEMAAN KIILTOMATO, KUN VOISI OLLA TÄHTI."

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja
Espanjankielinen alkuteos: 
La contadora de peliculas
Suomennos: Terttu Virta
Siltala, 2012
133 sivua

Kun María Margaritan kotikylään saapuu Marilyn Monroen tai Gary Cooperin elokuva, kerätään Marían kotona kaikki kolikot kasaan, jotta saataisiin ostettua yksi lippu. Sitten María lähetetään elokuviin - ja kun tyttö palaa kotiin, on hänen kerrottava elokuva perheelleen, ja pian koko kylä haluaa kuulla hänen taianomaista kerrontaansa. 

Tämä kirja kiinnitti ensimmäisenä huomioni Linnean taideteoksessa, jolla hän osalistui Amman mahtavaan copycat-kirjankansi -kilpailuun ja sen jälkeen (ja näköjään myös ennen sitä) kirjasta on kirjoittanut puoli blogistaniaa. Koska juonen kaikki pikkuvivahteetkin on kiitettävästi tuotu esille, en puutu enää chileläisen kaivoskylän oloihin, modernin maailman hiljaiseen maailmanvalloitukseen tai Marïan pahoihin kokemuksiin, vaan keskityn tuntemuksiin joita kirja herätti.

Kirja on kansineen päivineen aina kokonaisuus, ja monesti kanteen ollaan kustannusvaiheessa kiinnitetty vähemmän huomiota kuin minusta pitäisi. Olenkin vähän kirjankansien orja; voi olla että kovastikin hehkutettu kirja jää lukematta, jos sen kansi ei herätä mielenkiintoa ja on pliisu. Toisaalta taas on kansia, joiden verhoaman kirjan lukisin vaikka kirja kertoisi mistä ja olisi vaikka kuinka haukuttu tapaus. Elokuvankertoja on loistava esimerkki viimeksi mainitusta, päätin lukea sen jo ennen kuin olin lukenut yhtään arviota tai edes lukenut takakantta. 

Kirja on tarkkaan harkittu, yhtenäinen kokonaisuus viimeistä sanaa ja välimerkkiä myöten. Se on kerrottu Marían äänellä ja se kertoo sen, minkä tyttö haluaa meille kertoa. Kirja kuvaa hänen elämänsä tärkeimpiä tapahtumia, niitä jotka hän haluaa jälkeenpäin muistaa elämästään. Se keskittyy hänen nuoruutensa kullattuun aikaan elokuvankertojana ja vaikka se kertoo myöhemmin myös pahoista asioista, ne on ikään kuin vain mainittu tapahtuneeksi koska ne kuuluvat tarinan kulkuun. 

Kaikkein eniten pidin kirjassa sen jättämistä aukoista. Tuntui kuin María olisi pitänyt hengähdystauon jokaisen lauseensa ja kappaleensa jälkeen jättäen lukijalle tilaa nähdä tapahtumat silmissään. En ole koskaan lukenut kirjaa, joka olisi yhtä visuaalinen, en ole koskaan nähnyt kirkkaampia mielikuvia kuin tätä lukiessani. Koska sivujen reunoille ja kappaleiden loppuun oli jätetty tilaa, tuntui että koko kirja olisi hengittänyt lukijansa mukana.

Jotkut olisivat toivoneet tekstin jatkuvan pidempään, halunneet kuulla lisää Marían perheestä, äidistä ja tulevaisuudesta. Minusta kuitenkin kirjan lumo piili juuri siinä ettei se kertonut enempää. Näin kirjan runko jäi tavallaan päähän soimaan ja muotoutui lukijan mielikuvituksessa kokonaiseksi kokemukseksi, tarinaksi, elokuvaksi. Siksi sille on myös annettava aikaa kehittyä myös lukukokemuksen jälkeen.

En ollut alunperin antamassa tälle viittä tähteä, mutta kun luin oman tekstini läpi, niin oli pakko pysähtyä pohtimaan. Kun huomasin etten edes keksimällä keksi kirjasta mitään negatiivista, päätin sen olevan täysien pisteiden arvoinen.

Elokuvan ovat kertoneet myös: Anu, Arja, Elma Ilona, Jenni, Kaisa, Karoliina, Kirjaston kummitus, Leijailen, Linnea, Lumiomena, Maria, Mari A, Norkku, Sanna, Sara ja Zephyr.

MAAILMANVALLOITUS: Chile

"OLI HYVIN TYYDYTTÄVÄÄ OLLA JÄLLEEN VIHOISSA. ELÄMÄ OLI KIROTUN PITKÄVETEISTÄ, KUN OLI PITÄNYT OLLA YSTÄVÄLLISISSÄ VÄLEISSÄ."

L. M. Montgomery:  
Perinnönjakajat
Englanninkielinen alkuteos:  
A Tangled Web (1931)
Suomennos: Sisko Ylimartimo
Minerva, 2012
356 sivua

Dark- ja Penhallow-sukuhaarojen jäsenet muodostavat tiukan, joskin eripuraisen klaanin. Suvun jäsenet ajautuvat raivokkaaseen eripuraan, kun Becky-täti ilmoittaa, että hänen kuolemansa jälkeen arvokkaan perintökannun saa se, joka on vuoden ajan käyttäytynyt hänen toiveidensa mukaisesti.
   Perintökannu paljastaa säälimättä ihmisten todellisen luonteen. Himoittua perintökalleutta tavoitellaan kaikin keinoin, joskus yhteisön normeja reippaasti rikkoen. Muutamien on käydä huonosti, joillekin se antaa uuden mahdollisuuden. Klaanin kohtaloita ohjaa myös Oswald Dark, salaperäinen kuuta palvova kulkuri, jolla kuiskaillaan olevan selvännäkijän lahjoja.

Odotin innolla tämän ilmestymistä, sillä Montgomeryn tyttökirjat ovat minulle rakkaita. Kirjailijan yrityksistä kirjoittaa aikuisille on oltu vuosien saatossa montaa mieltä, ja siinä ehkä syy, miksi tämäkin suomennettiin yli 80 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Olen sen suomentamisesta kuitenkin todella iloinen, sillä lukukokemus oli kerrassaan ainutlaatuinen ja se henki mennyttä aikaa tavalla, johon sittemmin kirjoitetut kirjat harvemmin pystyvät. Jo Annoissa ja Runotytöissä pilkahdelleet huumorinkukkaset puhkesivat Perinnönjakajissa täyteen kukoistukseensa saaden rinnalleen myös pisteliäämmät sukulaisensa ironian ja sarkasmin. 

Perinnönjakajat vyöryttää esiin sellaisen henkilöarsenaalin, että heikompia hirvittää. Onneksi teksti kuitenkin keskittyy tiettyihin päähahmoihin jättäen muut sivustakatsojan rooleihin. Siltikin matkan alkutaipaleella tuli vaikeuksia muistaa kuka olikaan kuka. Ja kun sukutarinastahan on kyse, ovat nimetkin parhaiden sukuperinteiden mukaan samankaltaisia ja kaikkien sukunimi on joka Dark tai Penhallow. Tilannetta sotkevat vielä sukupuolellisesti sekavat nimet kuten nuori nainen kutsumanimeltään Gay (sanokaa mitä sanotte, minulle tulee kyllä jotain muuta mieleen kuin nuori tyttö) ja Pennycuik niminen roteva mies, jota tuttavallisemmin kutsutaan Pennyksi.

Perinnönjakajat on tarinana kuin puu, josta sukujen muodostamasta vankasta rungosta erkanee polveilevia oksia eri suuntiin kohti taivasta. Ensimmäisen haaruksen muodostaa kaksi suvun nuorta kaunotarta, Gay ja Nan Penhallow, jotka käyvät kilpajuoksua saman pojan sydämestä, toinen enemmän tosissaan kuin toinen. Toisen Hugh ja Joscelyn Dark, jotka menivät onnellisina naimisiin ja kuitenkin jonkin salaperäisen tragedian takia erosivat jo samana iltana (tosin eivät virallisesti, koska sitä suku ei olisi suvainnut). Kolmannen vanhaksipiiaksi jäänyt herkän runollinen Margaret Penhallow, joka alkaa miettiä pitäisikö sittenkin mennä naimisiin, jotta unelmat voisivat toteutua. Neljännen Donna Dark, ikuiseen leskenrooliin jämähtänyt nuori nainen, joka kohtaa yllättäen suvun kulkuripojan Peterin ja rakastuu uudelleen. Viidennen vanhat merimiehet Iso ja Pikku Sam, jotka eivät naisia kaipaa ja yhteisen maatalon pyörittäminen toveripohjalta tuntuu olevan paras ratkaisu. Kuudennen vanha sotaveteraani Lawson Dark, joka ei tunnista enää vaimoaan Naomia, mutta jonka vaimo silti rakastaa tätä. Yksittäisinä oksina suvun kohtaloihin vaikuttaa myös salaperäinen kuuta palvova kulkuri Oswald Dark. 

Tarina on monipolvinen, ja parhaiten siitä nauttii kun ei yritä keskittyä liikaa etsimään sitä punaista lankaa. Tämä ei ole selkeä alusta loppuun puhaltava romaani, vaan ympäriinsä leviävä sukutarina, jonka suurin yhteenkokoava tekijä on loistava huumori. Yksittäiset tarinat ison tarinan sisällä kasvavat ja kehittyvät itsessään ja niistä moni saa yllättävän lopun. Suvun päähänpinttymä eli Becky-tädin kannu tuntuu elämää suuremmalta monelle suvun jäsenistä, mutta ylpeydessään moni on lopulta tyytyväinen löytäessään onnen - oli kannua tai ei. 

Tätä lukukokemusta on vaikea suhteuttaa muihin, koska se oli niin erilainen. Tipumäärän määrittelykin oli siinä suhteessa hankalaa. Lopulta suhteutin sen lukukokemuksen nautittavuuden perusteella neljään pisteeseen.

Perintöä ovat blogeissaan jakaneet myös Leena Lumi ja Maria.

SYYSKUUN SYKÄHDYKSET

Syyskuu ei ollut sairastelun takia ihan paras lukukuukausi (tai paras kuukausi ylipäätään). Kahdessa viikossa sain kuitenkin luettua neljä kirjaa, mikä on kuitenkin jotain. Sivuja näissä neljässä oli yhteensä 1523.

Kuukausi oli kotimaispainotteisin pitkään aikaan ja lisäksi jakelin huomattavan korkeita pisteitäkin, neljääpuolta ja viittä.

Taina Latvala: Välimatka
Katja Kaukonen: Vihkiedet
Laura Palosaari: Klaukkala
Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Lokakuussa saa toivottavasti nauttia lukemisesta koko kuukauden ajan, ja silloin pitäisi taas päästä bloginkin kanssa vauhtiin.