"EPÄJUMALANKUVIA EI PIDÄ KOSKEA: KULTAUS JÄÄ KÄSIIN."

Gustave Flaubert:  

Rouva Bovary

Ranskankielinen alkuteos:

Madame Bovary (1857)

WSOY, 2005

363 sivua

Rouva Bovary on romaanitaiteen suuriin uudistajiin kuuluneen Gustave Flaubertin mestariteos. Se kertoo turhautuneen maalaislääkärin rouvan Emma Bovaryn onnen ja romantiikan tavoittelusta, joka johtaa traagiseen tunteiden kierteeseen. Ilmestyessään teoksen psykologisesti tarkkanäköinen kuvaus naisen intohimosta ja seksuaalisuudesta herätti suuren skandaalin. Rouva Bovary on myös romaani kirjallisuudesta itsestään, täydellisen tyylitaiturin kertomus naisesta, joka lumoutui lukemastaan.

Näin pääsin minäkin alkuun klassikkourakassani. Innoissani käyn tämän kimppuun, jännää nähdä millaisista aineksista aikanaan niin kohuttu ja suuresta arvostuksesta nauttiva kirja koostuu. 

Kun miettii, miten maailma on muuttunut tässä reilun sadanviidenkymmenen vuoden aikana, ei ole ihme, että rouva Bovary nostatti aikanaan niin suuren kohun. Onhan siinä yhteiskunnallisen kriisin ainekset, kun siveänoloinen, kaunis tohtorinrouva ei käyttäydykään totutun kaavan mukaan. Emma viettää aikaansa pääosin lukemalla ja haaveilemalla, ja oman elämän muuttuessa yhä kauemmaksi haavetodellisuudesta hän alkaa masentua ja oikutella. Lopulta Emma ajautuu  yhä kauemmas oman miehensä luota ja rakastuu päätäpahkaa - väärään mieheen.

Romaanin realistinen tyyli huokuu Emman ajatuksissa. Hänen haaveensa kuvataan niinkuin hän itse ne kertoisi, leijuvina ja jatkuvasti muotoaan muuttavina. Kerrontaa ei suodateta moraalisen paheksunnan läpi, vaan annetaan lukijan itse muodostaa mielipiteensä.

En tiedä suhtauduinko tähän kirjaan aivan oikein. Nimittäin sen sijaan, että olisin osannut eläytyä Emman riutuvaan kaipaukseen, minua alkoi pikemminkin naurattaa kaikki se melodramaattisuus. Pienimmässäkin arkipäivän tilanteessa on mukana niin suuria tunteita, että kai siinä vähemmästäkin pakahtuu. En voinut suhtautua kirjaan aivan vakavasti, mutta silti uppouduin siihen aivan päätäpahkaa.

Silti kerronta on sujuvaa, ja pidän siitä, että se keskittyy Emman päänsisäisiin maailmoihin. Hahmot ovat kaikessa draamassaankin melko uskottavia, ja heihin saa tartutuksi kiinni. Erityisesti mieshahmot ovat niin elävästi erilaisia, että heidän piirteitään on helppo verrata omiin mieskokemuksiinsa. Rikas keikaripoika Rodolphe, nuori lakiopiskelija Léon ja huolihtavaisen rakastettava tohtori Bovary  muodostavat erilaisia kiinnekohtia Emman elämään. Kuitenkin kaikissa ääripäissä on hyvät ja huonot puolensa. Ehkä se täydellinen mies olisi loppujenlopuksi ollut sekoitus näistä kaikista kolmesta.

Nautin lukukokemuksesta valtavasti, vaikka en ehkä kirjoittajan aikanaan tarkoittamalla vakavuudella. Johtunee ehkä myös siitä, että nykylukijan silmissä tässä ei kovin suurta shokkiefektiä enää ole - ja jos nykyaikanakin suhtauduttaisiin yhtä suurella dramatiikalla mielenliikutuksiin, ei maailma pysyisi kauaa pystyssä. Tai tiedä häntä, jos hajusuolat ja etikkapyyhkeet otsalla edelleen auttaisivat rakkauskipuihin. 

"OPETTAJAN JA OPPILAAN VÄLILLÄ EI OLE MUUTA EROA KUIN SE, ETTÄ OPETTAJA PELKÄÄ HIEMAN VÄHEMMÄN KUIN OPPILAS."

Paolo Coelho:  

Portobellon noita

Portugalinkielinen alkuteos:

A bruxa de Portobello (2006)

Bazar, 2008 

338 sivua

Mistä löydämme rohkeuden olla rehellisiä itseämme kohtaan - jos emme ole edes varmoja keitä olemme? Tämän kysymyksen esittää Athena, Portobellon noidan mystinen päähenkilö. Athena on monikasvoinen nainen: Transilviniassa syntynyt orpo, joka varttuu Beirutissa, asettuu aikuisiällä Lontooseen ja tulee äidiksi. Lopulta hänestä kasvaa Portobello Roadin papitar, henkinen johtaja, jonka opit eivät sovi kaikille. Athenan toivorikkaan tarinan kertojina ovat hänen monet läheisensä, jotka
                                                           tuntevat hänet hyvin - tai eivät juuri 
                                                           lainkaan. 

Tämä siitä kirjakasasta sitten ensimmäisenä etsiytyi käteen. Pääsyynä ehkä kansi, joka on minusta jotenkin niin upea, niin syvän sininen, että siihen voisi melkein hukkua.

Olen huomannut, että Coelho jakaa lukijoita. Toiset pitävät, toiset eivät, ja niin on hyvä. Itse lukeudun siihen pitäjien kategoriaan, eikä se muuttunut tämänkään kirjan myötä. Kuitenkin lukemieni kriittissävytteisempien arvostelujen pohjalta sain jotain uutta syvyyttä lukemiseeni. Minulla on nimittäin paha tapa lukea lempikirjojani kuin Raamattua, katsoen maailmaa hetken aikaa sinisilmäisenä kirjan läpi, haluten uskoa sen kaiken. Nyt kun aloin kiinnittää enemmän huomiota muuhunkin kuin totaaliseen uppoamiseen, sai kirjasta esiin uusia näkökulmia.

Portobellon noidassa ensimmäiseksi huomion kiinnittää kerrontatapa. Kun päähenkilön elämää kerrotaan eri henkilöiden kautta, menetetään paljon hänen tunteitaan - mutta toisaalta saadaan jotain uutta, erilaista. Aluksi  en oikein tullut sinuiksi kerronnan kanssa, varsinkin kun on vielä epäselvää palaavatko samat kertojat vielä ääneen vai onko jokaisella puheenvuorolla uusi ääni. Kuitenkin lalkaessani tutustua kertojahahmoihin, ja tiesi kuka puhui järjellään, kuka sydämellään, alkoi tarina edetä helpommin. Loppua kohti tultaessa tuskin kiinnitin enää huomiota kertojan vaihtumiseen.

Athena ei ollut pyhimys, ja hänestä puhutaan niin hyvällä kuin pahalla. Hän oli ihminen, joka etsi jotain enemmän kuin mitä normaali elämä antoi ja halusi täyttää sielunsa aukkoja. Koska kuulemme hänestä vain toisten käsien kautta, hän jää hieman etäiseksi, kuin lasin läpi katselluksi. Koska yleensä kirjojen päähenkilöt ovat paljon käsinkosketeltavampia, saa Portobellon noidasta mielenkiintoisen erilaisen lukukokemuksen, joka toimii - ainakin minulle.

Athenan tarina on selvästi sukua joillekin muille Coelhon kirjoille, esim. Bridalle tai Alkemistille, ja se ei ole pelkästään positiivinen asia. Jotkut asiat alkavat jo hieman toistaa itseään. Olemme jälleen kerran etsinnän ja kysymysten maailmassa, oppimestarien hienovaraisessa ohjauksessa ja tavoittelemme kuuta taivaalta.

Portobellon noitaan toi omalaatuinen kerronta oman lisämausteensa ja esti sitä tuntumasta jo luetulta. En voi kuitenkaan olla miettimättä, miltä tuntuisi lukea vielä yksi kirja samanlaisesta etsinnästä. Se ei voisi enää tuntua mielenkiintoiselta, vaan alkaisi jo puuduttaa, kai?

"HÄNEN SANANSA PURSUI HYVIÄ AIKEITA; SE EI ILMAISSUT MINKÄÄNLAISTA RAKKAUTTA KIELEEN, AINOASTAAN SILMITÖNTÄ HALUA SAADA TUNNUSTUSTA."

Amelie Nothomb: Antikrista

Ranskankielinen alkuteos: 
Antéchrista (2003)

Otava, 2006

158 sivua

Blanche on kuudentoista ja vailla itsetuntoa, ystäviä ja rakkautta. Siksi hän on aivan haltioissaan saadessaan yllättäen huomiota suositulta, kauniilta ja itsevarmalta opiskelutoveriltaan Kristalta. 

    Mutta muille aina ystävällisen Kristan käytös muuttuu heti kun tytöt jäävät kahden kesken. Blanchen seurassa hänestä tulee pahansuopa, manipuloiva Antikrista, joka nöyryyttää uhriaan kaikilla keksimillään tavoilla. Lopulta Blanchen on pakko nousta taisteluun identiteettinsä säilyttääkseen. 

Tämä tuli joskus napattua Kirjatorin alennuskorista, kun eurolla sai. Sen jälkeen se on maannut puolisen vuotta koskemattomana kirjahyllyssä, kun en odottanut koskaan sen suhteen liikoja. Takakannen perusteella on vaikea päätellä onko tämä puhtaasti nuortenkirja, vai onko siinä syvällisempää pohdintaa. Toki siis nuortenkirjatkin voivat olla syvällisiä, mutta vähän olin skeptinen, kun sivujakin löytyi vain vähän päälle sata ja viisikymmentä. Sain tämän luettua ja viime viikolla, mutta en oikein osannut sanallistaa tuntemuksiani siitä.

Tämä oli kokonaisuudessaan sellainen välipalakirja, nopeasti luettu ja sulateltu. Ja kyllä se aika nuortenkirjatasolle jäi. Kertojana Blanche oli melko luonnollinen ja kerronta heijasteli mielestäni aika hyvin 16-vuotiaan tytön tuntoja. Mihinkään ei kuitenkaan pysähdytty pohtimaan vaan tapahtumat etenivät juosten. 

Kirjaa leimasi myös vahva epäuskoisuuden tunne. Kukaan normaali nuori ei ole noin korostetun itseriittoinen, kukaan perhe ei oikeasti ole noin hyväuskoinen, kenenkään vanhemmat eivät aseta vierasta oman lapsensa yläpuolelle tuolla tavoin. 

Sanaleikki Antikristus - Antikrista oli silti ihan hyvä oivallus.

"NO, JOS TOSIAAN JÄISIN SANOJA PAITSI, HALVEKSISIN ITSEÄNI NIIN ETTÄ LIESKAT LÖISIVÄT."

Gaétan Soucy: Tulitikkutyttö

Ranskankielinen alkuteos: 
La Petite fille qui aimait trop les allumettes (2000)

Gummerus, 2001
195 sivua

Tulitikkutyttö on unenomainen kertomus sisaruksista, jotka kasvavat muusta maailmasta erillään, seuranaan vain toisensa ja isän mahtava kirjasto vanhoine kirjoituksineen, sanakirjoineen ja satuineen. Kun isä päättää jättää maailman, on sisarusten kohdattava kartanon rajojen ulkopuolella oleva ällistyttävä todellisuus joka on kovin toisenlainen kuin isän ja kirjojen maailma. 

Kun nimestä ensimmäisenä tulee mieleen ihastuttava H.C. Andersenin satu, odottaa väkisinkin jotain samankaltaista, traagista tarinaa suloisen toivorikkaasti kirjoitettuna. Soucyn Tulitikkutyttö on kuitenkin aivan eri kastia. Se on tarina, joka hämmentää sivu sivulta enemmän mennen kokoajan kummallisemmaksi.

Kahden sisaruksen maailma järkkyy isän kuollessa ja heidän on lyhyessä ajassa opittava mitä maailma on. Omalaatuinen isähahmo kun on opettanut heidän elämään täysin eri tavoin kuin kyläläiset pyökkimetsän takana elävät. Lapset eivät koskaan ole nähneet muita ihmisiä, paitsi muutaman pelottavan "lähimmäisen", kuten sen, joka tulee kerran vuodessa myymään isälle pukin. Kun isä on poissa, poikien maailmankuva törmää väistämättä muuhun maailmaan ja törmäys ei tule olemaan helppo.

Kirja etenee toisen sisaruksen kirjoittamana, ja hänen nuoruutensa lievä piikikkyys ja näsäviisaus pistävät esiin kerronnasta. Hän kuvaa kaikkea siinä järjestyksessä kuin muistaa - ja ehtii kirjoittaa. Vähä vähältä kerronnan mukaan paljastuu lisää yksityiskohtia heidän elämästään ja asiat saavat selityksiä. Mitä enemmän hän kertoo, sitä selvemmin huomaa miten omituista kaikki tuossa talossa on - ja vähä vähältä kammottavampaa. Veikkaan, ettei kukaan voi olla hätkähtämättä saadessaan tietää mikä on kellarissa säilytettävä "Synnin Palkka".

Kirja on mielenkiintoisista aineksistaan huolimatta ehkä vähän liian outo ja tekotaiteellinen minulle. Tämänkaltaiseen juoneen olisi kaivannut syvällisempää kuvausta maailmankuvien yhteenkolahtamisesta ja sisarusten oppimisesta maailman tavoille. Nyt kirja jää lapsen hätähuudoksi turvallisen elämäntavan yhtäkkiä katketessa.

SAALISTUSVIETTI

...ihmettelen edelleen, että miksi kirjastosta joskus ei löydä yhtään mitään ja joskus sitten löytää enemmän kuin jaksaa kantaa? 

                                                 

Nyt oli sitten tuon jälkimmäisen vuoro. Aikaisemmin ei ole yhtään klassikkoa löytynyt hyllystä ja nyt niitäkin löytyi kaksin kappalein; Nana ja Rouva Bovary (jota ei näy kuvassa koska se on pinon alimmaisena). Kaikki muut ovat sellaisia, mitä joku joskus jossain on suositellut. Uskomatonta, että palautettujen hyllyssä voi samaan aikaan löytyä noita klassikoita ja sen lisäksi sekä Coelhoa että Adicieta!

Ja nyt iski ongelma: minkä näistä sitten ensimmäisenä aloittaisi?

P.S. kuva on tärähtänyt (niin kuin mallinsakin), mutta en jaksanut säätää kameran asetuksia ja otin vain.

Vielä olisi kaksi arviointiakin kirjoitettavana ennen kirjapinon kimppuun hyökkäämistä. Nyt ei vain ole sellainen hetki, että löytäisi sanoja.

"MUA ALKOI PELOTTAA OLINKO OLLENKAAN OLEMASSA. EHKÄ KAIKKI MUUT IHMISET OLIVATKIN LUMETTA JA MÄ OLIN YKSIN MAAILMASSA."

Elina Tiilikka:  
Punainen mekko

Gummerus, 2010 
288 sivua

Riisu se

Kun juttu oli ohi ja pystyin ajattelemaan kokemusta selkeästi, tajusin sen olevan helpoin koskaan ansaitsemani satanen. Ehkä se oli hetken epämukavaa, mutta eikös kaikki työ ollut? Ero oli vain siinä, että tämä kesti paljon vähemmän aikaa kuin työt yleensä.

Miksi pitäisi siivota toisten sotkuja, kun paremman palkan saa kauppaamalla ruumistaan? Näin järkeilee Punaisen mekon päähenkilö. Nooralle prostituoidun työn aloittaminen on helppoa. Ei tarvitse muuta kuin maata aloillaan ja kuvitella itsensä toisaalle, ja rahaa virtaa. Mutta Noora eristäytyy ja muuttuu sulkeutuneeksi. Ei ole yhtäkään ihmistä, joka ymmärtäisi. Eikä lopettaminen ole helppoa – ei vaikka iho ja itsetunto revitään riekaleiksi. Vuokra on maksettava. Asiakkaita on tyrkyllä. Raha houkuttaa. 

Voitin tämän kirjan Kirjapedon arvonnasta (kiitos vielä sinulle♥) ja olen superinnoissani, koska tämä on kirja, jota ei voi jättää lukematta. Kun nyt sopivasti tenttikin on ohi niin voi rauhassa käpertyä sohvannurkkaan lukemaan ja olemaan onnellinen.

Tekisi mieli käpertyä takaisin sohvalle, tästä on nimittäin hirmuisen vaikea kirjoittaa. Selvästi se on kommenttien perusteella jakanut lukijat kahtia, toiset pitivät ja toiset eivät saaneet siitä kaikkea odottamaansa. Minä itsekin jakauduin jotenkin kahtia, pidin ja en pitänyt, mutta ehkä silti enemmän pidin kuin olin pitämättä.

Teksti oli päiväkirjamaista ajatuksenlentoa ja se heijasti kyllä hienosti nuoren näkökulmaa - puhetta myöten. Aluksi minua häiritsi se puhekielisyys ja muutenkin tekstin töksähtelevyys lyhyine lauseineen, en oikein osannut uppoutua itse tarinaan kun sanataso riiteli totutun tekstityylin kanssa. Kuitenkin siihen tottui, ja kun tarinan tapahtumat alkoivat riistäytyä käsistä, ei tekstiasuun muistanut enää kiinnittää huomiota. Loppuun päästyäni aloin huomata kyllä, että tyyli tuki kirjan luonnetta - ikään kuin sitä ei olisi ollenkaan kirjoitettu vaan jonkinlainen nauhuri olisi tallentanut tytön ajatukset siinä järjestyksessä kun ne mieleen pulpahtelivat. Näin korostui tunteenomaisuus, hetkellisyys, satuttavuus.

Tarinasta minun on niin vaikea sanoa mitään, ja se kummastuttaa. Ei, minulla ei ole prostituutiosta minkäänlaista kokemusta, mutta eipä toisaalta ole monesta muustakaan aiheesta, mitä olen lukenut. Ehkäpä vaikeus nousee siitä, että vaikka aihe on niin kaukana, se on toisaalta kumman lähellä. Eihän se periaatteessa vaadi kuin sen yhden ilmoituksen ja kivet alkavat vieriä.

Tapahtumat kulkevat seuraten tytön mielen muutoksia. Ensin hän lupaa olla satuttamatta itseään, antamatta sen kaiken vaikuttaa itseensä mitenkään. Pikkuhiljaa hän alkaa tuntea itsensä halvaksi, ja raadollinen kaksoiselämä alkaa vallata kaikki ajatukset. Kun hän lopulta tajuaa miten pitkälle pahaan hän on päätynyt, ei enää löydy keinoja ja voimia lopettaa. Punaisesta mekosta huomaa todenteolla sen, miten ihmisen sielu ei ole ruumiista ja ajasta irrallinen olento, vaan kosketuksissa jokaiseen elämn osa-alueeseen. Kun sielu voi pahoin, miten helposti ihminen laittaakaan pahan kiertämään - voimatta sille mitään. 

Kirjaan kyllä uppoutuu, ja tytön mielenmaisemaan pääsee sisälle. Hän on niin nuori, haavoittuvainen, ihan kuin kuka tahansa meistä. Ehkä se kieli on kuitenkin lopulta se, mikä minulla estää täysin nauttimasta tästä kirjasta. Vaikken osaakaan kuvitella tätä kirjoittuna muulla tavoin, silti kieli on se jarru, mikä estää minua täysin pääsemästä sisälle. Ehkä olen vain liikaa tapojeni orja ja arvostan enemmän kielellisiä korulauseita ja sanoilla kikkailua enemmän kuin elämää hehkuvaa puhekieltä. 

Kaikesta huolimatta tämä on kirja, joka jokaisen pitäisi lukea. Se koskee mailmaa, jossa me kaikki elämme, ja tietä, johon periaattessa jokainen meistä voi pahimmillaan sortua.

"KAIKKI OLIVAT MUUTTUNEET PELKIKSI SUKUPUOLETTOMIKSI HAHMOIKSI, EPÄSELVIKSI HAAMUIKSI, VARJOIHIN HÄVIÄVIKSI VARJOIKSI."

José Saramago:  
Kertomus sokeudesta

Portugalinkielinen alkuteos:
Ensaio sobre a cegueira (1995)
Tammi, 2009 
372 sivua

Kaupungissa riehuu outo epidemia. Ihmiset alkavat nähdä pelkkää valkoista. Jotta sairauden leviäminen voitaisiin estää, sokeille perustetaan reservaatteja. Näkevien pelko sokeutumisesta ajaa inhimillisyyden ohi. Reservaateissa syntyy eloonjäämistaistelu. Tilannetta seurataan silmälääkärin vaimon kautta, joka on näkevänä seurannut sokeutunutta miestään eristykseen. Pariskunnan ympärille muodostuu pieni ystävien piiri, joka yrittää säilytttää ihmisyytensä kaaoksen keskellä. Vaimo on ainoa joka näkee reservaatin alennustilan. Ennen pitkää hän alkaa toivoa olevansa itsekin sokea, mutta halu auttaa muita pitää hänet vahvana. 

Kun tartuin tähän, luulin sen käsittelevän jonkinlaista henkistä sokeutta, mutta takakansi laittoi kuvitelmat uusiksi.  

Ja olihan se sokeus loppujenlopuksi kaikinpuolista; fyysistä, henkistä, sanallista, tunteellista. Se peitti ja hukutti, tuntui kuin itsekin näkisi pelkkää valkoista, vaikka vielä erottikin mustat kirjaimet valkoiselta sivulta. Tämä kirja oli kieltämättä yksi ahdistavimmista kirjoista mitä olen lukenut, ja se on aika paljon, olenhan lukenut aika paljon kaikkea alkaen sodista, väkivallasta, vankeudesta ja Auschwitzin polttouunien taivaalle kohoavasta savusta.  

Tätä kirjaa on vaikea arvostella mitenkään. Se oli niin ahdistava. Lukisinko sen uudelleen? En. Ostaisinko sen kirjahyllyyni? En. Suosittilisinko sitä kaikille? En. Mutta unohdanko sitä? En tosiaan. Näenkä siitä painajaisia? Ehkä. 

Ja onko se yksi minuun vahvimmin vaikuttaneista kirjoista. Kyllä. Tämä kirja oli kokemus, olen iloinen, että luin sen mutta samalla iloinen että lukeminen on ohi. 

Kirjan kieli oli erityisen kuvailevaa ja vaikka se käyttääkin silminään ainoaa näkevää, avautuu sokeain maailma lukijalle kaikessa valkoisuudessaan. Tekstistä puuttuvat kaikki erottavat merkit - puhetta ei ole erotettu lainausmerkein, kappaleet ovat pitkiä eikä teksti missään kohdin osoita pysähtymään. Välillä tuntuukin, että teksti kaatuu päälle, ajaa kuin höyryjuna. Harvoissa kappaleenvaihdoksissa silmä pysähtyy lepäämään kuin olisi hengästynyt kaikkien niiden sanojen painosta. Henkilöille ei myöskään anneta nimiä, vaan heitä kutsutaan jonkin erottavan piirteen perusteella. Se tekee heidät tavallaan yksilöttömiksi, vain yhdeksi sokeian laumaksi. Vaikkei nimiä ole, keksii ihmisluonto kuitenkin jonkun merkillepantavan piirteen, oli ihminen sitten ensimmäinen sokeutunut, sokea joka ei saa unta, mustalasinen tyttö tai autovaras. Jopa katuja kansoittavat koirat muuttuvat sekalaiseksi raadonsyöjälaumaksi, josta kuitenkin nousee esiin yksi yksilöitynyt otus, kyynelsilmäinen koira.

Vaikka kirjan näyttömöä ei voi hyvällä tahdollakaan kuvata rauhalliseksi, mukavaksi, kauniiksi tai millään lailla positiiviseksi, ei kauheudella mitenkään mässäilty liikaa ja löytyihän tarinasta valon pilkahduksiakin. Loppukin on tavallaan osaltaan valoisa - vaikka valo paljastuukin vain näyttääkseen maailman kaikessa raadollisuudessaan, vielä kerran.