"KAIKKI OLIVAT MUUTTUNEET PELKIKSI SUKUPUOLETTOMIKSI HAHMOIKSI, EPÄSELVIKSI HAAMUIKSI, VARJOIHIN HÄVIÄVIKSI VARJOIKSI."

José Saramago:  
Kertomus sokeudesta

Portugalinkielinen alkuteos:
Ensaio sobre a cegueira (1995)
Tammi, 2009 
372 sivua

Kaupungissa riehuu outo epidemia. Ihmiset alkavat nähdä pelkkää valkoista. Jotta sairauden leviäminen voitaisiin estää, sokeille perustetaan reservaatteja. Näkevien pelko sokeutumisesta ajaa inhimillisyyden ohi. Reservaateissa syntyy eloonjäämistaistelu. Tilannetta seurataan silmälääkärin vaimon kautta, joka on näkevänä seurannut sokeutunutta miestään eristykseen. Pariskunnan ympärille muodostuu pieni ystävien piiri, joka yrittää säilytttää ihmisyytensä kaaoksen keskellä. Vaimo on ainoa joka näkee reservaatin alennustilan. Ennen pitkää hän alkaa toivoa olevansa itsekin sokea, mutta halu auttaa muita pitää hänet vahvana. 

Kun tartuin tähän, luulin sen käsittelevän jonkinlaista henkistä sokeutta, mutta takakansi laittoi kuvitelmat uusiksi.  

Ja olihan se sokeus loppujenlopuksi kaikinpuolista; fyysistä, henkistä, sanallista, tunteellista. Se peitti ja hukutti, tuntui kuin itsekin näkisi pelkkää valkoista, vaikka vielä erottikin mustat kirjaimet valkoiselta sivulta. Tämä kirja oli kieltämättä yksi ahdistavimmista kirjoista mitä olen lukenut, ja se on aika paljon, olenhan lukenut aika paljon kaikkea alkaen sodista, väkivallasta, vankeudesta ja Auschwitzin polttouunien taivaalle kohoavasta savusta.  

Tätä kirjaa on vaikea arvostella mitenkään. Se oli niin ahdistava. Lukisinko sen uudelleen? En. Ostaisinko sen kirjahyllyyni? En. Suosittilisinko sitä kaikille? En. Mutta unohdanko sitä? En tosiaan. Näenkä siitä painajaisia? Ehkä. 

Ja onko se yksi minuun vahvimmin vaikuttaneista kirjoista. Kyllä. Tämä kirja oli kokemus, olen iloinen, että luin sen mutta samalla iloinen että lukeminen on ohi. 

Kirjan kieli oli erityisen kuvailevaa ja vaikka se käyttääkin silminään ainoaa näkevää, avautuu sokeain maailma lukijalle kaikessa valkoisuudessaan. Tekstistä puuttuvat kaikki erottavat merkit - puhetta ei ole erotettu lainausmerkein, kappaleet ovat pitkiä eikä teksti missään kohdin osoita pysähtymään. Välillä tuntuukin, että teksti kaatuu päälle, ajaa kuin höyryjuna. Harvoissa kappaleenvaihdoksissa silmä pysähtyy lepäämään kuin olisi hengästynyt kaikkien niiden sanojen painosta. Henkilöille ei myöskään anneta nimiä, vaan heitä kutsutaan jonkin erottavan piirteen perusteella. Se tekee heidät tavallaan yksilöttömiksi, vain yhdeksi sokeian laumaksi. Vaikkei nimiä ole, keksii ihmisluonto kuitenkin jonkun merkillepantavan piirteen, oli ihminen sitten ensimmäinen sokeutunut, sokea joka ei saa unta, mustalasinen tyttö tai autovaras. Jopa katuja kansoittavat koirat muuttuvat sekalaiseksi raadonsyöjälaumaksi, josta kuitenkin nousee esiin yksi yksilöitynyt otus, kyynelsilmäinen koira.

Vaikka kirjan näyttömöä ei voi hyvällä tahdollakaan kuvata rauhalliseksi, mukavaksi, kauniiksi tai millään lailla positiiviseksi, ei kauheudella mitenkään mässäilty liikaa ja löytyihän tarinasta valon pilkahduksiakin. Loppukin on tavallaan osaltaan valoisa - vaikka valo paljastuukin vain näyttääkseen maailman kaikessa raadollisuudessaan, vielä kerran.