"MUA ALKOI PELOTTAA OLINKO OLLENKAAN OLEMASSA. EHKÄ KAIKKI MUUT IHMISET OLIVATKIN LUMETTA JA MÄ OLIN YKSIN MAAILMASSA."

Elina Tiilikka:  
Punainen mekko

Gummerus, 2010 
288 sivua

Riisu se

Kun juttu oli ohi ja pystyin ajattelemaan kokemusta selkeästi, tajusin sen olevan helpoin koskaan ansaitsemani satanen. Ehkä se oli hetken epämukavaa, mutta eikös kaikki työ ollut? Ero oli vain siinä, että tämä kesti paljon vähemmän aikaa kuin työt yleensä.

Miksi pitäisi siivota toisten sotkuja, kun paremman palkan saa kauppaamalla ruumistaan? Näin järkeilee Punaisen mekon päähenkilö. Nooralle prostituoidun työn aloittaminen on helppoa. Ei tarvitse muuta kuin maata aloillaan ja kuvitella itsensä toisaalle, ja rahaa virtaa. Mutta Noora eristäytyy ja muuttuu sulkeutuneeksi. Ei ole yhtäkään ihmistä, joka ymmärtäisi. Eikä lopettaminen ole helppoa – ei vaikka iho ja itsetunto revitään riekaleiksi. Vuokra on maksettava. Asiakkaita on tyrkyllä. Raha houkuttaa. 

Voitin tämän kirjan Kirjapedon arvonnasta (kiitos vielä sinulle♥) ja olen superinnoissani, koska tämä on kirja, jota ei voi jättää lukematta. Kun nyt sopivasti tenttikin on ohi niin voi rauhassa käpertyä sohvannurkkaan lukemaan ja olemaan onnellinen.

Tekisi mieli käpertyä takaisin sohvalle, tästä on nimittäin hirmuisen vaikea kirjoittaa. Selvästi se on kommenttien perusteella jakanut lukijat kahtia, toiset pitivät ja toiset eivät saaneet siitä kaikkea odottamaansa. Minä itsekin jakauduin jotenkin kahtia, pidin ja en pitänyt, mutta ehkä silti enemmän pidin kuin olin pitämättä.

Teksti oli päiväkirjamaista ajatuksenlentoa ja se heijasti kyllä hienosti nuoren näkökulmaa - puhetta myöten. Aluksi minua häiritsi se puhekielisyys ja muutenkin tekstin töksähtelevyys lyhyine lauseineen, en oikein osannut uppoutua itse tarinaan kun sanataso riiteli totutun tekstityylin kanssa. Kuitenkin siihen tottui, ja kun tarinan tapahtumat alkoivat riistäytyä käsistä, ei tekstiasuun muistanut enää kiinnittää huomiota. Loppuun päästyäni aloin huomata kyllä, että tyyli tuki kirjan luonnetta - ikään kuin sitä ei olisi ollenkaan kirjoitettu vaan jonkinlainen nauhuri olisi tallentanut tytön ajatukset siinä järjestyksessä kun ne mieleen pulpahtelivat. Näin korostui tunteenomaisuus, hetkellisyys, satuttavuus.

Tarinasta minun on niin vaikea sanoa mitään, ja se kummastuttaa. Ei, minulla ei ole prostituutiosta minkäänlaista kokemusta, mutta eipä toisaalta ole monesta muustakaan aiheesta, mitä olen lukenut. Ehkäpä vaikeus nousee siitä, että vaikka aihe on niin kaukana, se on toisaalta kumman lähellä. Eihän se periaatteessa vaadi kuin sen yhden ilmoituksen ja kivet alkavat vieriä.

Tapahtumat kulkevat seuraten tytön mielen muutoksia. Ensin hän lupaa olla satuttamatta itseään, antamatta sen kaiken vaikuttaa itseensä mitenkään. Pikkuhiljaa hän alkaa tuntea itsensä halvaksi, ja raadollinen kaksoiselämä alkaa vallata kaikki ajatukset. Kun hän lopulta tajuaa miten pitkälle pahaan hän on päätynyt, ei enää löydy keinoja ja voimia lopettaa. Punaisesta mekosta huomaa todenteolla sen, miten ihmisen sielu ei ole ruumiista ja ajasta irrallinen olento, vaan kosketuksissa jokaiseen elämn osa-alueeseen. Kun sielu voi pahoin, miten helposti ihminen laittaakaan pahan kiertämään - voimatta sille mitään. 

Kirjaan kyllä uppoutuu, ja tytön mielenmaisemaan pääsee sisälle. Hän on niin nuori, haavoittuvainen, ihan kuin kuka tahansa meistä. Ehkä se kieli on kuitenkin lopulta se, mikä minulla estää täysin nauttimasta tästä kirjasta. Vaikken osaakaan kuvitella tätä kirjoittuna muulla tavoin, silti kieli on se jarru, mikä estää minua täysin pääsemästä sisälle. Ehkä olen vain liikaa tapojeni orja ja arvostan enemmän kielellisiä korulauseita ja sanoilla kikkailua enemmän kuin elämää hehkuvaa puhekieltä. 

Kaikesta huolimatta tämä on kirja, joka jokaisen pitäisi lukea. Se koskee mailmaa, jossa me kaikki elämme, ja tietä, johon periaattessa jokainen meistä voi pahimmillaan sortua.