tiistai 8. helmikuuta 2011

"OPETTAJAN JA OPPILAAN VÄLILLÄ EI OLE MUUTA EROA KUIN SE, ETTÄ OPETTAJA PELKÄÄ HIEMAN VÄHEMMÄN KUIN OPPILAS."

Paolo Coelho:  
Portobellon noita
Portugalinkielinen alkuteos:
A bruxa de Portobello (2006)
Bazar, 2008 
338 sivua

Mistä löydämme rohkeuden olla rehellisiä itseämme kohtaan - jos emme ole edes varmoja keitä olemme? Tämän kysymyksen esittää Athena, Portobellon noidan mystinen päähenkilö. Athena on monikasvoinen nainen: Transilviniassa syntynyt orpo, joka varttuu Beirutissa, asettuu aikuisiällä Lontooseen ja tulee äidiksi. Lopulta hänestä kasvaa Portobello Roadin papitar, henkinen johtaja, jonka opit eivät sovi kaikille. Athenan toivorikkaan tarinan kertojina ovat hänen monet läheisensä, jotka
                                                           tuntevat hänet hyvin - tai eivät juuri 
                                                           lainkaan. 

Tämä siitä kirjakasasta sitten ensimmäisenä etsiytyi käteen. Pääsyynä ehkä kansi, joka on minusta jotenkin niin upea, niin syvän sininen, että siihen voisi melkein hukkua.

Olen huomannut, että Coelho jakaa lukijoita. Toiset pitävät, toiset eivät, ja niin on hyvä. Itse lukeudun siihen pitäjien kategoriaan, eikä se muuttunut tämänkään kirjan myötä. Kuitenkin lukemieni kriittissävytteisempien arvostelujen pohjalta sain jotain uutta syvyyttä lukemiseeni. Minulla on nimittäin paha tapa lukea lempikirjojani kuin Raamattua, katsoen maailmaa hetken aikaa sinisilmäisenä kirjan läpi, haluten uskoa sen kaiken. Nyt kun aloin kiinnittää enemmän huomiota muuhunkin kuin totaaliseen uppoamiseen, sai kirjasta esiin uusia näkökulmia.

Portobellon noidassa ensimmäiseksi huomion kiinnittää kerrontatapa. Kun päähenkilön elämää kerrotaan eri henkilöiden kautta, menetetään paljon hänen tunteitaan - mutta toisaalta saadaan jotain uutta, erilaista. Aluksi  en oikein tullut sinuiksi kerronnan kanssa, varsinkin kun on vielä epäselvää palaavatko samat kertojat vielä ääneen vai onko jokaisella puheenvuorolla uusi ääni. Kuitenkin lalkaessani tutustua kertojahahmoihin, ja tiesi kuka puhui järjellään, kuka sydämellään, alkoi tarina edetä helpommin. Loppua kohti tultaessa tuskin kiinnitin enää huomiota kertojan vaihtumiseen.

Athena ei ollut pyhimys, ja hänestä puhutaan niin hyvällä kuin pahalla. Hän oli ihminen, joka etsi jotain enemmän kuin mitä normaali elämä antoi ja halusi täyttää sielunsa aukkoja. Koska kuulemme hänestä vain toisten käsien kautta, hän jää hieman etäiseksi, kuin lasin läpi katselluksi. Koska yleensä kirjojen päähenkilöt ovat paljon käsinkosketeltavampia, saa Portobellon noidasta mielenkiintoisen erilaisen lukukokemuksen, joka toimii - ainakin minulle.

Athenan tarina on selvästi sukua joillekin muille Coelhon kirjoille, esim. Bridalle tai Alkemistille, ja se ei ole pelkästään positiivinen asia. Jotkut asiat alkavat jo hieman toistaa itseään. Olemme jälleen kerran etsinnän ja kysymysten maailmassa, oppimestarien hienovaraisessa ohjauksessa ja tavoittelemme kuuta taivaalta.

Portobellon noitaan toi omalaatuinen kerronta oman lisämausteensa ja esti sitä tuntumasta jo luetulta. En voi kuitenkaan olla miettimättä, miltä tuntuisi lukea vielä yksi kirja samanlaisesta etsinnästä. Se ei voisi enää tuntua mielenkiintoiselta, vaan alkaisi jo puuduttaa, kai?




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

peikkoneito kiittää kommenteista - jokaisesta