KUN GRANAATTIOMENA KERRAN HALKEAA JA KAIKKI SIEMENET LEVIÄVÄT ERI ILMANSUUNTIIN, SITÄ EI VOI ENÄÄ KOOTA KASAAN."

Elif Shafak: Kirottu Istambul

Englanninkielinen alkuteos: 
The Bastard of Istanbul (2007)

Suomennos: Maria Erämaja

Gummerus, 2012

495 sivua

Istanbulilainen Asya Kazanci rakastaa Johnny Cashia ja ranskalaisia eksistentialisteja. Samassa talossa Asyan kanssa asuvat hänen äitinsä, isoäitinsä ja tätinsä - kaikki vahvoja naisia, joilla on oma tarinansa kerrottavanaan. Miehiä talossa ei näy: heitä vaivaa sukukirous, jonka takia he eivät elä juuri neljääkymmentä ikävuotta vanhemmiksi. Suvun ainoa elossaoleva mies on paennut kirousta Amerikkaan.

   Kun Asyan amerikkalais-armenialainen serkku saapuu vierailulle, Turkin ja Armenian nykyisyys ja menneisyys törmäävät voimalla yhteen. Kauan sitten unohdetut sukutarinat muistuttavat olemassaolostaan ja siitä, kuinka vaikeaa on elää menneisyyden kanssa, tai toisaalta siitä mitään tietämättä. 

Odotin tätä kirjaa innolla, koska olin lukenut monia kehuvia arvioita. Minulla on edelleen Rakkauden aikakirja lukematta, joten oli mielenkiintoista tutustua Shafakin kirjoitustyyliin ihan puhtaalta pöydältä. 

Kirottu istambul oli lopulta juuri sellainen suurten ja moninaisten tunteiden tarina, jota odotinkin. Se on mielenkiintoinen kokoelma erilaisten ääripäiden kohtaamisia. Päällimmäiseksi nousee  turkkilaisten ja armenialaisten poliittisesti tulenarka suhde sekä tapahtuneen kansanmurhan myöntäminen tai kieltäminen. Kazancin suvun kirous nostaa esille myös miesten ja naisten väliset voimasuhteet sekä erilaiset suhtautumistavat omiin juuriinsa. 

Alussa olin hieman huolissani tarinan hajanaisuudesta, kun henkilöitä tuntui olevan niin paljon ja vielä eri puolilla maailmaa. Kun lopulta selvisi, että alkukappaleiden Zeliha ja Rose olivatkin pääosatyttöjen äitejä, loksahti kaikki paikalleen. Siitä lähtien ainoastaan nautin kirjailijan taidosta sitoa monien ihmisten tarina yhdeksi suureksi kudelmaksi, jonka jokaisella osalla on merkitys. 

Hahmot olivat todella elävän tuntuisia, eikä persoonaa jäänyt puuttumaan. Yksikään ei ollut väkisinväännetyn oloinen, vaan kaikilla oli oma merkityksensä tarinassa. Varsinkin perheen naishahmojen uskonmattoman tarkkaan laaditut persoonallisuuspiirteet kaikkine tapoineen ja ulkoisine seikkoineen tekivät suuren vaikutuksen.

Kirjailija käyttää oivaltavasti huumoria myös hahmoja nimetessään. Parhaimmistoon kuuluvat Cafe Kunderan vakiojoukko; Äärinationalististen elokuvien epäkansallismielinen käsikirjoittaja, Kaappihomo kolumnisti, Tuurijuoppo pilapiirtäjä ja Poikkeuksellisen lahjaton runoilija. Myös muiden yksittäisten asioiden kuvailussa on käytetty mielikuvituksellisia sanamuotoja. Armanoushkaan ei ole vain tavallinen lukutoukka, vaan hänellä bibliofiilin taipumus. 

Erityisen ilahtunut kunnon sukelluksesta paikalliseen kulttuuriin niin ympäristön, ruokien, uskonnon kuin tapojenkin muodossa. Ja kyse oli nimenomaan sukelluksesta, sillä lukija kyllä upposi tarinaan sen verran syvälle.

Istanbuliin ovat sukeltaneet myös Tuulia, Leena Lumi ja Mari A. 

MAAILMANVALLOITUS: Turkki

"MITEN ON MAHDOLLISTA, ETTÄ EN 160:N ÄLYKKYYSOSAMÄÄRÄLLÄKÄÄN OSAA SITOA KENGÄNNAUHOJA OIKEIN?"

Delphine de Vigan: No ja minä

Ranskankielinen alkuteos: No et moi (2007)

Suomennos: Kira Poutanen

WSOY, 2012

233 sivua

Lou ei ole niinkuin muut 13-vuotiaat tytöt. Hän on huippuälykäs ja kaksi vuotta muita edellä koulussa - huolestuttavan varhaiskypsä, sanoo opettaja. Kun Lou tutustuu asunnottomaan No-tyttöön, hän törmää maailmaan, jota ei voi ymmärtää, vaikka älykkyysosamäärä olisikin 160.
   Lou on tottunut mittaamaan, lajittelemaan, luokittelemaan ja tekemään kokeita. Nyt hän ryhtyy kokeeseen kohtaloa vastaan: voiko asioita muuttaa? No tulee Loun kotiin asumaan, ja koko perheen elämä liikahtaa paikoiltaan. 
   Ennen pitkää Lou joutuu huomaamaan, että asiat ovat monimutkaisempia kuin uskoisi - ja että elämän sivuvaikutuksia ei voi ennustaa.  

Nykykirjallisuuden tapahtumantäyteisten ja tunneskaalaltaan valtavan laajojen taroinoiden keskellä No ja minä tuntui virkistävältä tuulahdukselta. Kerrankin kirja, joka keskittyy yhden kokijan silmien kautta yhteen pääteemaan ja muodostaa ihailtavan tiiviin, mutta ilmavan kokonaisuuden. 

Lou on älykäs ja hivenen pikkuvanha tyttö, jolla sosiaalinen elämä ei kuitenkaan kuulu parhaimpien osaamisalueiden piiriin. Esitelmän pitäminen on esiintymisiä jännittävälle nuorelle naiselle lähes mahdottomalta tuntuva haaste, ja aiheeksi hän valitseekin mahdottomantuntuisen haastattelun asunnottomista varmistaakseen itselleen pakotien. Sattuma heittää hänen tielleen No:n, ja esitelmä alkaakin olla pian Loun murheista pienin. Ennenpitkään hän myös saa huomata, ettei maailman parantamiseen välttämättä riitä pelkkä hyvä tahto. 

Loun ajatusmaailma on kiehtova; hän elää maailmaa kuin ikuisella tutkimusmatkalla oleva, ja kyseenalaistaa aikuisten mustavalkoisuutta ja rutinoituneita tapoja. Kun kirja on riisuttu kaikista kommervenkeistä, kiinnityy huomio juuri Loun persoonaan ja tyttöjen merkilliseen suhteeseen. Asunnottomuus saa aiheena yllättävän raikkaan ilmiasun tällaiseen muotoon.

Välipalakirjaksi No ja minä oli mainio, ja erittäin nopealukuinen. Lukemiseen kului aikaa täsmälleen saman verran kuin junalta kuluu kulkea Tampereelta Turkuun, eli puolitoista tuntia. Kirjan hyvistä puolista kerrottakoon vielä sen verran, että se jaksoi imaista huomion häiriötekijöistä huolimatta - vaikka samassa vaunussa matkustava humalainen mieshenkilö yrittikin parhaansa mukaan häiritä kanssamatkustajiaan. 

"KIINALAISEN SANANLASKUN MUKAAN KOHTALOT OVAT TUULIA, JOTKA PUHALTAVAT IHMISEN ELÄMÄN LÄPI JOKA SUUNNASTA"

Jean Kwok: Käännöksiä

Englanninkielinen alkuteos: 

Girl in Translation (2010)

Suomennos: Ulla Lempinen

Bazar, 2011

275 sivua

Hongkongilainen Kimberly on vain 11-vuotias kun hän muuttaa äitinsä kanssa New Yorkiin ja kohtaa karuakin karumman todellisuuden. Äiti ja tytär joutuvat asumaan viheliäisessä murjussa ja raatamaan rahanahneiden sukulaisten tehtaassa. Koulussa Kimberly oppii puhumaan englantia ja ymmärtämään paikallisia tapoja, ja pian hän joutuu ottamaan vastuun ummikkoäidistään. Omaa identiteettiään etsivä Kimberly päättää jo varhain tehdä kaikkensa järjestääkseen äidilleen ja itselleen paremmat elinolot, mutta hän ei osaa aavistaakaan, kuinka kivinen tie hänellä on kuljettavanaan. 

Tällaisia kirjoja lukiessani kiitän korkeampia tahoja siitä, että olen saanut syntyä ja käydä koulua Suomessa. Täällä kun oppimisen tulos on pitkälti kiinni omasta ahkeruudesta ja asenteesta, eikä sosiaalisista lähtökohdista.

Käännöksissä asiat ovat huonommin. Entinen mestarioppilas Kim lähtee äitinsä kanssa paremman toivossa Amerikkaan, huomaa sukulaistensa aiemmin antamien lupausten katteettomuuden ja päätyy raatamaan laittomasti äitinsä avuksi vaatetehtaaseen. Koulussakaan ei ole helppoa. Kielimuuri estää tehtävien ymmärtämisen ja kun tyttö osoittaa poikkeuksellista lahjakkuutta numeropohjaisten tehtävien kanssa, hänen luullaan lunttaavan. Miten nyt kielen ymmärtämisessä lahjaton lapsi voisi numeroitakaan osata?

Kim on kuitenkin tavattoman sitkeä. Hän tietää olevansa ainoa tie pelastaa äiti pois tehtaasta ja heidät molemmat pois rottia ja torakoita vilisevästä, purku-uhan alla olevasta röttelöstä. Vähä vähältä Kimin ahkeruus alkaa tuottaa hedelmää ja olot paranevat. Tarkoittaako parempi sosiaalinen asema kuitenkaan onnellisuutta?

Tarina on muotoiltu ikäänkuin Kimin oppimisprosessiksi. Sitä mukaa kun hänen kielitaitonsa paranee ja rohkeutensa lisääntyy, sitä enemmän myös lukija tutustuu ympäröivään maailmaan. Tarina muodostaa kiehtovan ristiriidan yksityiskoulun idyllisen ympäristön ja tehtaan höyryisen kuumuuden välille. Kim heiluu noiden kahden maailman välillä oikein kiinnittymättä kumpaankaan. Köyhien maailmaan häntä ankkuroivat kielitaidoton äiti ja toinen tehdaslapsi Matt, rikkaampaan taas hänen taitonsa ja kunnianhimonsa.

Kirja oli sopiva sekoitus draamaa ja huumoria. Oli kiinnostava tutustua vanhoihin kiinalaisiin sanontoihin, jotka Amerikkaan sijoitettuna muuttuivat hieman koomisiksi. Myös Kimin äidin yritykset puhua englantia noin viidenkymmenen sanan sanavarastollana alkoivat hymyilyttää.

Loppu oli jotenkin siirappinen, ja se tuntui olevan vähän eri paria muun kirjan kanssa. Minä olisin jättänyt Kimin nuoruuteensa tähyilemään kohti aikuisuutta, enkä olisi aukikirjoittanut vastauksia ilmaan jääviin kysymyksiin. 

Käännöksiä ovat tehneet myös Hanna, Susa, Katinka, Katri, Katja, Maria ja Linnea.

"RAKASTIMME TOISIAMME JUURI SILLÄ TAVOIN KUIN OLIN PIENENÄ TYTTÖNÄ HAAVEILLUT."

Lisa See:

Lumikukka ja salainen viuhka

Englanninkielinen alkuteos: 

Snow Flower and the Secret Fan (2005)

Suomentanut Hannu Tarkka

WSOY, 2006

410 sivua

Lilja syntyy vaatimattomaan maanviljelijän perheeseen, mutta hänen onnekseen koituvat poikkeuksellisen kauniisti sidotut jalat. Ne takaavat hänelle sosiaalisen nousun ja hyvän avioliiton. Samalla Lilja saa elinikäiseksi ystäväkseen varakkaan perheen tyttären Lumikukan.

   Sisätiloihin suljetut, lähes liikuntakyvyttömät tytöt pitävät yhteyttä toisiinsa salaisen viuhkan avulla. Vuosien varrella he tallentavat siihen vain naisten osaamalla nu shu -kirjoituksella elämänsä käänteet: järjestetyt avioliitot, äitiyden onnen, sodan kurimukset ja traagiset menetykset. Mutta niinkin arvokas kuin ystävyyssuhde Liljalle ja Lumikukalle onkin, sekin on altis ristiriidoille. Muutama harkitsematon sana ja teko saavat vahvan siteen murtumaan.

Luin keväällä Lisa Seeltä Pionin rakkauden, mutta näemmä se ei koskaan päätynyt blogiin asti. Joka tapauksessa pidin siitä kovasti ja kun näin tästä jonkun arvostelun (en muista missä tai kenen), päätin lukea heti kun sen käsiini saan. Kirjailija kuvaa kirjoissaan kiehtovalla tavalla kiinalaista kulttuuria nimenomaan naisten silmin. Jotenkin tuntuu, että kaikki kiinaan sijoittuvat kirjat pursuavat kulttuurivallankumousta, Maoa tai muita valtahahmojen toimia, eikä itse elämää kiinalaisessa kulttuurissa. 

Kirjan keskiössä on maanviljelijäperheen tytär Lilja, joka saa elinikäiseksi ystäväkseen, laotongikseen, rikkaan perheen tyttären, Lumikukan. Tytöt jakavat toisilleen viattomasti elämän ilot ja surut, kunnes naimaiän kynnyksellä heille selviävät suhteen taustalle punotut taka-ajatukset. Lopulta tyttöjen toisilleen opettamat tiedot ja taidot osoittautuvat elintärkeiksi.  

Tällaisia kirjoja lukiessani minun pitäisi harjoitella tulevan tutkijan objektiivisuutta ja yrittää tarkastella ilmiöitä oman moraali- ja kulttuuripohjan ulkopuolelta, tuomitsematta. Kaikesta huolimatta en vieläkään kykene ymmärtämään vanhoja kiinalaisia perinnäistapoja, kuten tyttöjen jalkojen sitomista ja naisten alisteisen eristäytynyttä elämää. Silti ihailen suunnattomasti noiden naisten kärsivällistä ahkeruutta ja tapaa tehdä kamareihin suljetusta elämästään mielekästä. He kertovat tarinoita kaikella mitä tekevät; ommellen, kirjoen, laulaen.

Pidän Lisa Seen kirjoitustyylistä, koska hän kirjoittaa jotenkin kauniin vähäeleisesti, sirosti. Hän ei jää mässäilemään vaikeisiin kohtiin, eikä konstaile turhia muutenkaan. Siksi kirja olikin jotenkin kevyt lukea, vaikka se missään nimessä ollut aiheeltaan helppo.

Keksin myös erään syyn, miksi tarina tuntui niin läheiseltä. Sen tekivät viuhkat ja salainen kieli. Ensimmäisillä luokilla tapasimme näet kirjoittaa salaiset viestimme haitariksi taitellun paperiviuhkan pinnalle. Oli vain kertakaikkiaan jännittävämpää avata vastausta porras kerrallaan kuin saada tavallinen tylsä kirjelappu. Yritimme myös kehittää omia salakieliämme, mutta emme lopulta olleet tarpeeksi pitkäjänteisiä opetellaksemme niitä. 

Viuhkoja ovat tahoillaan tutkineet myös Emilie ja Ahmu.


MAAILMANVALLOITUS: Kiina

ARVONTAVOITTAJA

Nyt on aika julistaa onnekas arvontavoittaja.

Pitkälti yli sadan arpalipun kirjoittamisen jälkeen niitä kertyi peltipurkkiin aikamoinen kasa. Sieltä omin pikku kätösin nostin yhden paperin...

...jonka luettuani minua alkoi naurattaa.

...jossa siis luki kaunis nimi (nimittäin sama kuin minun omani).

tuon nimen omistajan blogi löytyy TÄÄLTÄ. 

Paljon onnea voittajalle!

Laittaisitko minulle osoitteesi, ja toiveen minkä kirjakaupan lahjakortin haluaisit, niin saan sen matkaan. 

Kiitos kaikille osallistuneille, ja hauskaa uutta kirjavuotta jokaiselle!

"SILLÄ HETKELLÄ KAIKKI TUNTUI RIIPPUVAN VINOSSA VAIN YHDEN NASTAN VARASSA, EIVÄT VAIN TALOT VAAN KOKONAISET KAUPUNGIT, MAAT JA KANSAT"

Julie Orringen:  
Näkymätön silta

Englanninkielinen alkuteos:  
The Invisible Bridge (2010)

Suomennos: Kristiina Savikurki

Otava, 2011

761 sivua

Nuori unkarinjuutalainen Andras Lévi saapuu vuonna 1937 Budapestista Pariisiin opiskelemaan arkkitehtuuria. Mukanaan hänellä on salaperäinen kirje, jonka hän on luvannut toimittaa annettuun osoitteeseen.
   Kirje sinetöi Andraksen kohtalon. Se johdattaa hänet merkilliseen, kaikennielevään rakkaussuhteeseen.

Tätä kirjaa on kehuttu niin paljon, että paineet olivat kovat. Olisin ehkä halunnut odottaa tämän kanssa hetken ja antaa pölyn laskeutua, mutta minkäs teet kun se uutuushyllyssä nökötteli odottamassa ottajaansa.

Kiinnostuin heti juonesta ja ideasta. Olen lukenut monia kirjoja juutalaisvainoista ja toisesta maailmansodasta, mutta harvempia ajasta ennen varsinaisia vainoja. Juutalaisen kulttuurin hienoimpia puolia on lähimmäisenrakkaus ja vahva yhteisöllisyys, ja nämä piirteet korostuvat tarinassakin antisemitismin varjon levitessä Euroopan ylle.

Keskiössä on unkarilainen Lévin perhe, ja tarinan silminä ja korvina sen keskimmäinen poika Andras. Ajankohta sotien välillä ei tarjoa kolmelle fiksulle ja eloisalle pojalle heidän ansaitsemiaan elinmahdollisuuksia, mutta pojat ottavat irti kaiken minkä voivat. He ovat keskenään samanlaisia, mutta silti luonteeltaan niin kovin erilaisia, mikä tekee heistä henkilöhahmoina mielenkiintoisia seurattavia. Muutkaan henkilöt eivät jää kiinnostavuudessa heidän taakseen. Erityisesti Andraksen opiskelija-aikainen juutalaipoikanelikko on luotu hienosti, samoin kuin pakkotyöaikainen lehtimiestoveri Mendel.

Mielipiteeni kirjasta muuttui moneen kertaan lukemisen edetessä. Ensin olin aivan rakastunut. Se Pariisilainen opiskelijamiljöö, taide ja teatteri sekä tietysti juutalainen maailma vetivät magneetin lailla puoleensa. Keskivaiheilla  rakkaus ja sen pakkomielteinen voima alkoi vaikuttaa hieman liioitellulta ja suhtautumiseni muuttui skeptisemmäksi. Sotavaiheen alkaessa kirja kuitenkin nykäisi takaisin otteeseensa ja sen kautta rakkaustarinaankin saatiin syvempiä sävyjä, eikä keskiosakaan haitannut enää. Ja tuosta takaisinnykäyksen voimasta kertoo se, että siinä kohdassa minun piti lukea sängyssä ennen nukkumaanmenoa vain muutama sivu, mutta jotenkin kummasti laskin kirjan kädestä vasta kolmen aikaan yöllä kun olin saanut sen loppuun. Kirjaa ei vain kertakaikkiaan voinut keskeyttää.

Kirjasta teki erityisen hienon sen vivahteikas tasapainoilu onnen ja surun, hyvän ja pahan rajamailla. Kirja ei missään vaiheessa hypännyt liikaa melankolian puolelle vaan kuvaa vaikeimpiakin aikoja rehellisen tunteikkaalla tavalla, kuitenkin sisällytttäen kokoajan mahdollisuuden onneen ja parempaan.

Kirjan huomattava paksuus oli minulle ainoastaan positiivinen asia, yleensähän kirjat loppuvat kesken ennen kuin ennättävät alkaakaan.Näkymätön silta oli silti huikean laaja kokonaisuus. Tuntuu, että olisin lukenut monta kirjaa, tai ainakin käynyt läpi kokonaisen ihmisiän. Mutta niinhän minä lukijana tavallaan kävinkin. 







Näkymätöntä siltaa ovat astelleet myös Miia, Sanna ja Leena Lumi.

"JÄLJELLÄ OLI PELKKÄ KULISSI, MAISEMA VAILLA IHMISIÄ."

Haruki Murakami:  
Norwegian Wood

Japaninkielinen alkuteos:  
Noruwei no mori (1987)

Suomennos: Aleksi Milonoff

Tammi, 2012 

426 sivua

Aina kuullessaan lempikappaleensa, Beatlesin Norwegian Woodin, Toru Watanabe muistaa ensirakkautensa Naokon, parhaan ystävänsä Kizukin tyttöystävän. Muistot vievät hänet opiskeluaikojen Tokioon, missä hän ajelehtii ystävyyden, seksin, intohimon ja surun vietävänä. 

    Kahden vaativan naisen välillä kipuilevassa Torussa ruumiillistuvat nuoruuden epävarmuus, ehdottomuus ja valinnan vaikeus. Hauraalle Naokolle aikuiseksi kasvaminen on vaikeaa ja hän loittonee yhä kauemmas elämästä. Torun opiskelutoveri, eläväinen ja aistillinen Midori puolestaan uhkuu itsevarmuutta. 

Täytyy ihan  häpeäkseni tunnustaa, että tämä on ensimmäinen Murakamini. Minun on pitänyt jo pitkään tutustua herran tuotantoon, mutta maailmassa on vain liikaa kirjoja - en ole ehtinyt. Parempi silti myöhään kuin ei milloinkaan.

Norwegian Woodissa Murakami on luonut Tokiolaiseen opiskelijamiljööseen herkkiä ja eksyksissä olevia hamoja, joista jokainen on omalla tavallaan yksinäinen. Menetettyään lapsuudenystävänsä Toru ei löydä elämälleen suuntaa. Hän ajelehtii läpi opiskelujensa ja elämänsä kiintopisteenään kaksi hyvin erilaista tyttöä; Naoko, joka kulkee elämästä kohti muistoja, ja Midori, joka kulkee minne tahtoo. Torun sielu on repeytynyt palasiin, eikä hän saa rauhaa ennen kuin on päättänyt muistellako vai elääkö. 

Kerronta on kuin musiikkia, ja samalla musiikki kytkee yhteen tarinan palaset. Kitaran soittaessa kaihoisaa sävelmää lumisen maiseman keskellä, tai tavoitelleessaan sointuja hetken huumassa  tulipalon savun mennessä henkeen, juuri musiikki pysäyttää hetken ja luo siitä kuvan.

Murakamin tapa kirjoittaa on jotenkin todella runollinen. Hän ei kirjoita vain edistääkseen tarinaa, vaan tekee jokaisesta lauseesta jo itsessään kauniin. Hänellä on myös erikoinen taito luoda jokaiselle hahmolleen sielu, myös niille, jotka vain nopeasti vilahtavat ohi matkan varrella. Yksikään persoona ei ole merkityksetön, yksikään maisema horisontiton tai yksikään sana tyhjä.

Norwegian Wood oli tyypillinen Keltaisen kirjaston kirja; laadukas, syvällinen ja ajatuksia herättävä, mutta samalla keskittymistä vaativa. Kirja oli jotenkin hidas lukea, mutta tällä kertaa se ei ollut pelkästään huono asia. Vaikka juoni ei sinällään imaissut mukaansa niinkuin nopeampitempoiset tarinat, se piti otteessaan omakohtaisen kiinnostumisen kautta. Tavallaan kerrankin sain itse määrittää mielipiteeni kirjasta ja päättää että pidän siitä ennen kuin mieleni uppoaa tyypilliselle automaattiohjaukselle, virtaukselle. 

Vaikka nautin suunnattomasti lukukokemuksen tunnelmasta ja taiteellisuudesta, oli sen vaatima keskittymiskyky välillä raskasta. Siksi tuntuikin, että lukemisen eteen piti nähdä eri tavalla vaivaa kuin yleensä. Mutta kokemus oli lopulta vaivansa arvoinen. 

 





MAAILMANVALLOITUS: Japani