torstai 27. tammikuuta 2011

"MINÄ MUISTAN TÄHTIKIRKKAASTI SEN YÖN. SIINÄ YÖSSÄ EI OLLUT SUMUA. MINÄ MUISTIN. MINÄ MUISTAN."

Sofi Oksanen: Baby Jane
WSOY, 2005 
231 sivua

Mitä tapahtui Pikille? Vitsimaakarille, jolla oli itkevän ilveilijän ääni, joka sokeutti, petkutti ja peitti kaiken sen, minkä hän halusikin olevan näkymätöntä itsessään. Miten kaupungin coolein lepakko päätyi vangiksi omaan kotiinsa, näkemään lähes nälkää?
    Ongelmaan, joka ei ole hallittavissa, on vaikea saada apua. Sillä on kuitenkin nimi. Tautiluokitus F-41.0.   
   Pikiä yrittävät pitää pystyssä tyttöystävät. Nykyinen, tarinan minäkertoja, ja ex Bossa, jotka huolehtivat hänestä monin tavoin. 
   Se on virhe. Mutta niin on myös minäkertojan ja Pikin suhde, jossa oikeat sanat osuvat vääriin paikkoihin ja väärät oikeisiin. Siitä irtautuminen on veristä.

Minä uskoin, että kaikki olisi mahdollista, ei minulla ollut mitään syytä epäillä. Me emme haaveilleet mistään, mitä pidin mahdottomana, vain pienistä suurista suloisista asioista, joihin ei tarvittu muuta kuin rakastettu ja tarpeeksi rakkautta, ja sitähän meillä oli uppeluksiin asti.


Tämä lenteli laukkuun kirjaston palautushyllystä yhtä aikaa Valkyrioiden kanssa. Jotenkin kannen pinkki väri ja kiehtova vangitsemisteema kiinnitti huomiota.

On suoranainen ihme, miten monta vaikeasti käsiteltävää asiaa Sofi Oksanen on saanut sisällytettyä tähän kirjaansa pitäen sen silti näin helppolukuisena. On masennusta, paniikkihäiriötä, syrjäytymistä, lesboutta, itsensä etsimistä, mustasukkaisuutta, rakastumista, eroamista, itsemurha-ajatuksia, vihaa, kaltereita...

Helppolukuisuus syntyy kirjoitustyylistä, ja siitä, että minun ainakin oli helppo samaistua minäkertojaan. Kirja oli nuoren naisen tunteikasta tajunnanlentoa, kuin juuri tapahtumahetkellä päiväkirjaan kirjoitettua - puhuttelevaa, avointa. Tapahtumia ei tarvitse odottaa, ne kävelevät eteen heti kun astuu ulos ovesta. Ja vaikka kaikkia henkilöhahmoja vaivaa ahdistus, ei se kaadu päälle vaan enemminkin kietoo verhoonsa. Tulee selväksi, että ahdistuakin voi niin monella tavalla ja silti olla ymmärtämättä toisen ahdistusta.

Sofi Oksanen ottaa kirjoissaan kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, kuten tässä mielenterveysasioiden hoitoon - tai hoidon puutteeseen. Hän kuitenkin punoo kritiikkinsä hienosti osaksi tarinaa, jolloin sitä ei huomaa ellei katso. Tuo pilleripurkki-käteen-ja-kotiin -mielenterveyshoito on minulle paitsi tuttua, myös aivan pöyristyttävän väärin minusta, joten on hienoa että se on tuotu esille. Kirjassa voi huomata yhteiskunallisen piittaamattomuuden seuraukset yhden pienen ihmisen elämässä. Pieni ihminen, suuri maailma.

Kuitenkin jälkeenpäin huomaa ihmettelevänsä, mitä siinä kirjassa olikaan, lukeminen suhahti ohi niin nopeasti. Ei ollut kohtaa mihin pysähtyä. Niin... en tiedä onko se hyvä vai huono asia.




3 kommenttia:

  1. Minulla on tämä vielä lukematta samoin kuin Puhdistus(!) Stalinin lehmistä tykkäsin kyllä.

    Blogissani on sinulle yllätys, käyhän kurkkaamassa!

    VastaaPoista
  2. Blogissani on sinulle palkinto, käypä kurkkaamassa:) (Lauren taisi tosin ehtiä ensin;)

    VastaaPoista

peikkoneito kiittää kommenteista - jokaisesta