torstai 24. helmikuuta 2011

"HÄN KOHOTTI KÄTENSÄ KOSKETTAMAAN ASHLEYÄ JA KOLAUTTI RYSTYSENSÄ KOVAAN TIIKKIPUUHUN."

Peter James: 
Kuoleman kanssa ei kujeilla 
Englanninkielinen alkuteos: 
Dead Simple (2010)
Minerva Kustannus, 2010
420 sivua

Sen piti olla vain hauska polttaripila. Kavereilleen lukemattomia kujeita tehtaillut Michael Harrison saisi viimein maistaa omaa lääkettään. Makaaberi hauskanpito loppuu lyhyeen, kun kaikki menee karmealla tavalla pieleen. Neljä ihmistä saa surmansa ja sulhanen katoaa mystisesti. Johtolankoja on vähän tai ei ollenkaan.
Jutun saa tutkittavakseen rikostarkastaja Roy Grace, joka huomaa pian, että kaikki ei ole aivan kohdallaan. Kadonneen sulhasen lähipiirissä on joku, joka salaa selvästi jotakin. Mutta Gracelle 19 vuoden poliisiura on opettanut, että kaikki ei ole aina sitä, miltä näyttää…
Kuoleman kanssa ei kujeilla on rikostarkastaja Roy Gracen tutkimuksista kertovan dekkarisarjan ensimmäinen osa. Peter Jamesin tarkka, elokuvamainen kerrontatyyli ja kirjan yllätyksellinen juoni vangitsevat lukijan ja pitävät tämän otteessaan loppuun saakka.
 

Pitkän sairastelun jälkeen klassikkovuori tuntuu pakkopullalta ja tekee mieli lukea jotain ikäänkuin helposti sulavampaa. Työpöydällä nököttävä uutuus, Leena Lumin ihanasta synttäriarvonnasta voittamani dekkari tuntuu kuin taivaan lahjalta tähän tilanteeseen. Siispä kimppuun vain...

Täytyy myöntää, että luen aika harvoin dekkareita, vaikka pidänkin niistä. Niihin ei tule niin helposti kirjastossa tartuttua tai muuten löydettyä tietään niiden pariin. Ehkäpä tästä lukukokemuksesta oppineena voisi taas lukea enemmän dekkareita, pidin nimittäin kovasti.

Kuoleman kanssa ei kujeilla on juoneltaan sinällään yksinkertainen, mutta uskomattoman monisyisesti rakennettu tarina. Nuori sulhon viruminen arkussa polttaripilan jäljiltä ja poliisien kilpajuoksu aikaa vastaan hänen pelastamisekseen on vain tarinan päällimmäinen kerros. Vähä vähältä salaisuuksien verho kuoriutuu pois ja saamme selville kuka oikeastaan onkaan se tarinan "pahis", rikoksen aivot ja alullepanija. Veikkaan, ettei kukaan voi arvata syyllistä kirjan alkumetreillä, mikä on minusta yksi tärkein hyvän jännitysnäytelmän ominaispiirre.

Rikoskonstaapelin elämäntilanne limittyy hienosti tähän ratkaistavaan rikokseen ja tuo hänet lukijalle läheiseksi, antaa hänelle inhimillisen ulottuvuuden. Hänen hahmonsa on jotenkin todella herttainen, ja hänelle toivoisi elämässä pelkkää hyvää. 

Tarinassa ääni annetaan niin arkussa viruvalle Michaelille, konstaapelille kuin muillekin heidät tunteville. Kaikkiin pieniin yksityiskohtiinkin on kiinnitetty huomiota, minkä huomaa mm. radiopuhelimen kohtalosta. Kun ensimmäisen kerran joku tarinalle aiemmin tuntematon hahmo aloittaa kertomaan omaa näkökulmaansa, saattaa lukija ensin hieman häiriintyä ja kaivata takaisin tapahtuminen keskipisteeseen. Kuitenkin jokaisella on jotain tarinan kannalta olennaista kerrottavaa, ja pienet sivupolut tuovat lisää jännitystä. 

Hitsikkä, tästä kirjasta on melkein mahdotonta kirjoittaa enempää paljastamatta mitään olennaista. Tyydyn toteamaan, että jos yhtään jännityksestä pitää, niin suosittelen tätä. Kerrankin dekkari, jossa loppuratkaisua ei mitenkään voi arvata ennalta. 



2 kommenttia:

  1. Tätä olen jossain pidellyt kädessäni, mutta ostamatta/lainaamatta jäi! Pitääpä palata asiaan.

    VastaaPoista
  2. Minäkään en varmaan olisi tätä valinnut kirjakaupassa tai kirjastossa, mutta oli positiivinen yllätys. :)

    VastaaPoista

peikkoneito kiittää kommenteista - jokaisesta