Chimamanda Ngozi Adicie:
Purppuranpunainen hibiskus
Englanninkielinen alkuteos:
Purple Hibiscus (2003)
Otava, 2010
334 sivua
Valloittavan tarinankertojan värikylläinen kuvaus nuoren tytön kasvusta ristiriitojen repimässä Nigeriassa.
15-vuotias Kambili Achike ja hänen veljensä Jaja elävät yltäkylläistä mutta onnetonta elämää ankaran uskonnollisen isän varjossa. Alistava Papa on maailman silmissä kunnioitettu vapaustaistelija, mutta kotona väkivallan varjo on jatkuvasti läsnä.
Kambilin elämä mullistuu, kun yliopistossa opettava, vapaamielinen Ifeoma-täti kutsuu nuoret luokseen toiseen kaupunkiin. Tädin puutarhassa kukkivat aistilliset, purppuranpunaiset hibiskukset, ja yhtäkkiä koko maailma on täynnä ääntä, iloa ja tunteita, jollaisia Kambili ei ole koskaan uskaltanut edes kuvitella.
Ensimmäinen tunne, joka tähän kirjaan tarttuessani vallitsi, oli pikkuinen pelko. Tästä kirjasta olen lukenut paljon ylisanoja ja kehuvia arvosteluja, alkoi mietityttää voiko se oikeasti olla niin hyvä. Onko? Ja entä jos ei olekaan?
Kun kirjan avaa, ihailtuaan hetken upeaa kantta, on jo välittömästi myyty. Ei sitä pelkoa pitkälle riittänyt, kun juoni jo imaisi täysin mukaansa. Ei siinä vain enää voinut ajatella mitenkään rationaalisesti, kun istui jo mielessään hätistelemässä Nigerialaisia hyttysiä Afrikan suuren taivaan alla.
Isä, Papa, muodostaa tarinan ankkurin, voimahahmon, joka hallitsee elämää Achikeiden kodissa. Hänen maailmankuvansa on niin voimakkaasti sidoksissa kirkkoon ja uskoon, että mikään elämän osa-alue ei irroittaudu siitä. Uskonnollisuus huokuu jokaisesta askeleesta, jokaisesta hikipisarasta, jokaisesta rukoukseen lausutusta nuotista. Uskonto hallitsee perhettä hallitsemalla isää. Isä ei tiedä pehmeämpiä keinoja kotinsa hallitsemiseen kuin tuon tiukan kurin ja väkivallan sävyttämän diktatuurin. Äiti ja nuoret yrittävät kaikilla teoillaan miellyttää isää, hakevat hänen hyväksyntäänsä ja pelkäävät kuollakseen hänen suututtamistaan. Lopulta ei ole selvää uskovatko he enää itse uskontoon, vai vain isään.
Kun Kambili ja Jaja pääsevät näkemään maailmaa isän muodostaman kehyksen ulkopuolelta he alkavat muodostaa itse näkemystään siitä mitä elämä on. Uudet ajatukset ilmenevät molemmissa omalla yksilöllisellä tavallaan, Kambilissa uutena onnen ja naurun aaltona, Jajassa hivenen kapinahenisenä rohkeutena.
Perheen tapahtumien ylle leimansa lyö maan poliittisesti tulenarka tilanne. Kirja näyttää meille palan sotaisaa vallankaappausta pienten yksittäisten ihmisten näkökulmasta. Loppujenlopuksi sota on yksittäiselle ihmiselle vain kokoelma erilaisia elämää hankaloittavia rajoituksia ja paljon pelkoa.
Kambili-tyttö kuvaa elämäänsä ihmeellisen elävästi. Melkein voi tuntea paljaan lattian jalkojensa alla nuorten hiipiessä huoneisiinsa, nähdä hibiskusten punainen loisto puutarhassa ja kuulla igbonkielisten ylistyslaulujen kaiun kirkon ovien lomasta. Väliin sirotellut igbonkieliset sanat tuovat eksoottisen tuulahduksen tekstiin. Kirjailija on käyttänyt niitä viisaasti, ei liikaa, ei liian vähän. Hän ei myöskään "suomenna" niitä tekstin kielelle, vaan jättää lukijan arvailtaviksi. En ole vieläkään ihan varma mitä nne tarkoitti, mutta koska äiti puhutteli sillä aina Kambilia, sanaan takertuu äidillisen lämmön tuntu.
Mietin taas uskallanko antaa viittä pistettä. Mutta - ikuinen kysymys - miksi ei?
Valloittavan tarinankertojan värikylläinen kuvaus nuoren tytön kasvusta ristiriitojen repimässä Nigeriassa.
15-vuotias Kambili Achike ja hänen veljensä Jaja elävät yltäkylläistä mutta onnetonta elämää ankaran uskonnollisen isän varjossa. Alistava Papa on maailman silmissä kunnioitettu vapaustaistelija, mutta kotona väkivallan varjo on jatkuvasti läsnä.
Kambilin elämä mullistuu, kun yliopistossa opettava, vapaamielinen Ifeoma-täti kutsuu nuoret luokseen toiseen kaupunkiin. Tädin puutarhassa kukkivat aistilliset, purppuranpunaiset hibiskukset, ja yhtäkkiä koko maailma on täynnä ääntä, iloa ja tunteita, jollaisia Kambili ei ole koskaan uskaltanut edes kuvitella.
Ensimmäinen tunne, joka tähän kirjaan tarttuessani vallitsi, oli pikkuinen pelko. Tästä kirjasta olen lukenut paljon ylisanoja ja kehuvia arvosteluja, alkoi mietityttää voiko se oikeasti olla niin hyvä. Onko? Ja entä jos ei olekaan?
Kun kirjan avaa, ihailtuaan hetken upeaa kantta, on jo välittömästi myyty. Ei sitä pelkoa pitkälle riittänyt, kun juoni jo imaisi täysin mukaansa. Ei siinä vain enää voinut ajatella mitenkään rationaalisesti, kun istui jo mielessään hätistelemässä Nigerialaisia hyttysiä Afrikan suuren taivaan alla.
Isä, Papa, muodostaa tarinan ankkurin, voimahahmon, joka hallitsee elämää Achikeiden kodissa. Hänen maailmankuvansa on niin voimakkaasti sidoksissa kirkkoon ja uskoon, että mikään elämän osa-alue ei irroittaudu siitä. Uskonnollisuus huokuu jokaisesta askeleesta, jokaisesta hikipisarasta, jokaisesta rukoukseen lausutusta nuotista. Uskonto hallitsee perhettä hallitsemalla isää. Isä ei tiedä pehmeämpiä keinoja kotinsa hallitsemiseen kuin tuon tiukan kurin ja väkivallan sävyttämän diktatuurin. Äiti ja nuoret yrittävät kaikilla teoillaan miellyttää isää, hakevat hänen hyväksyntäänsä ja pelkäävät kuollakseen hänen suututtamistaan. Lopulta ei ole selvää uskovatko he enää itse uskontoon, vai vain isään.
Kun Kambili ja Jaja pääsevät näkemään maailmaa isän muodostaman kehyksen ulkopuolelta he alkavat muodostaa itse näkemystään siitä mitä elämä on. Uudet ajatukset ilmenevät molemmissa omalla yksilöllisellä tavallaan, Kambilissa uutena onnen ja naurun aaltona, Jajassa hivenen kapinahenisenä rohkeutena.
Perheen tapahtumien ylle leimansa lyö maan poliittisesti tulenarka tilanne. Kirja näyttää meille palan sotaisaa vallankaappausta pienten yksittäisten ihmisten näkökulmasta. Loppujenlopuksi sota on yksittäiselle ihmiselle vain kokoelma erilaisia elämää hankaloittavia rajoituksia ja paljon pelkoa.
Kambili-tyttö kuvaa elämäänsä ihmeellisen elävästi. Melkein voi tuntea paljaan lattian jalkojensa alla nuorten hiipiessä huoneisiinsa, nähdä hibiskusten punainen loisto puutarhassa ja kuulla igbonkielisten ylistyslaulujen kaiun kirkon ovien lomasta. Väliin sirotellut igbonkieliset sanat tuovat eksoottisen tuulahduksen tekstiin. Kirjailija on käyttänyt niitä viisaasti, ei liikaa, ei liian vähän. Hän ei myöskään "suomenna" niitä tekstin kielelle, vaan jättää lukijan arvailtaviksi. En ole vieläkään ihan varma mitä nne tarkoitti, mutta koska äiti puhutteli sillä aina Kambilia, sanaan takertuu äidillisen lämmön tuntu.
Mietin taas uskallanko antaa viittä pistettä. Mutta - ikuinen kysymys - miksi ei?
MAAILMANVALLOITUS: Nigeria
Hei!
VastaaPoistaEt voi antaa tästä kuin neljä ja puoli tähteä, koska Puolikas keltaista aurinkoa saa sitten ne viisi :) Ihana kirja!
Olipa ihana kuulla, että pidit tästä! On aina vaarallista hehkuttaa kirja maasta taivaaseen, kuten tein. Muutakaan en vain voinut. Niin paljon tästä kirjasta pidin. Vasta aivan viime päivinä olen päässyt jälleen kiinni kirjaan. Monta päivää piti vain haahuilla eri kirjojen välillä. Se johtui vain siitä, että erinomaisen kirjan jälkeen on äärimmäinen lukuhimo, mutta liian varhaista vielä lukea mitään muuta.
VastaaPoistaIhanaa oli lukea näin hyvää kirjaa, ja olen iloinen että se oli niin hyvä. :)
VastaaPoistaTäytyy lukea Puolikas keltaista aurinkoa mahdollisimman pian, odotan sillä tämän jälkeen todella paljon.