"PIIRSIN SUKUNIMENI PAIKALLE KALAN."

Alice Sebold: Oma taivas

Englanninkielinen alkuteos: 

The Lovely Bones (2002)

WSOY, 2003

409 sivua

Kun ensi kerran tapaamme Susie Salmonin, hän on jo kuollut. Tarkkaillessaan elämää taivaspaikaltaan hän kertoo tarinan, joka hämmentää vuoroin rajuudellaan, vuoroin kauneudellaan.

Oma taivas on kertomus perheestä ja siitä riistetystä tytöstä. Mutta se on myös tarina ilosta, joka ihmeellisesti löytää paikkansa surun keskelle. Alice Seboldin esikoisromaani herättää lukijassaan niin järkytyksen, innostuksen kuin hellyydenkin tunteita.

Oma taivas oli pienen lukupiirimme ensimmäinen yhteinen kirja. Se sopi minulle paremmin kuin hyvin, koska onhan se keikkunut must-to-read -luettelossani jo yli vuoden, mutta en ole sitä näppeihini saanut. Kun Sanna vielä sen ystävällisesti minulle lainasi, niin pääsin aloittamaan. 

Alkuodotukset olivat kovat, eivätkä ne pettäneet. Tiesin tulevani itkemään, ja niin minä itkinkin. Toivoin näkeväni uuden näkemyksen taivaasta, ja niin näinkin. Halusin voida eläytyä tarinaan, ja niin totisesti eläydyinkin.

Kirjan alku oli järkytys. Koska tiesin, että Susie on ensihetkestä lähtien jo kuollut, en odottanut hänen kuvaavan ensimmäisenä kuolemaansa johtaneita tapahtumia maissipellolla. Kyllä tiesin, että hän jossain vaiheessa niistä puhuu, mutta jotenkin odotin ensimmäisenä näkeväni palan hänen taivastaan ja ehtiväni hieman hengähtää. Mutta kun ensishokista toipuu, niin järjestys vaikuttaa oikeastaan hyvältä, tehokkaalta, kauniilta.

Kerronta tapahtuu Susien näkökulmasta sieltä ylhäältä käsin. Hän katselee perheenjäseniään ja ystäviään, peittäen ikäväänsä sillä, että saa nähdä ja kuulla heidät - mutta luokse ei pääse, ei vaikka miten haluaisi. Maan päällä tunnelma vaihtuu kadonneen tytön vielä hieman toivoa sisältävästä etsinnästä murhatutkimuksen kautta surun epätoivoon ja siitä kohti hidasta toipumista. Jokainen käsittelee suruaan omalla, yksilöllisellä tavallaan. Toiset muistelevat, toiset pakenevat, välttelevät. Yhteistä on se, että kaikki kokevat hetkittäin Susien vahvan läsnäolon ja joskus kuiskaavat hänen nimensä ilmaan. Susie seuraa läheistensä lisäksi myös murhaajaansa. Vaikka miten hän toivoo tämän jäävän kiinni, ei niin näytä käyvän. Poliisi on umpikujassa, todisteita ei ole.

Katsoja tempautuu väkisinkin Susien luo taivaaseen ja katselee tapahtumia sieltä käsin. Taivaasta käsin on helppo arvostella mitä maan päällä tapahtuu. Miten poliisi voikin tuntua niin järkyttävän tyhmältä, tehottomalta? Miksi äiti tekee mitä tekee, eikö hän ajattele muuta perhettä?

Oma taivas on hienoa luettavaa. Se on surullinen uppoutumatta liikaa tuskaansa vaan keskittyy toivoon. Kaikkein hienointa oli minusta silti kuvaus taivaasta. Sellaiseksi minäkin olen taivaan kuvitellut, omaksi taivaakseni.

Oma taivas oli myös lukupiirimme ensimmäinen kirja. Yritin itse tiivistää yhteisiä mietteitämme, mutta huomasin kirjoittavani lähes sanasta sanaan samalla tavoin Riinan kanssa. Nyt minun on pakko kopioida Riinan pallot, seuraavalla kerralla lupaan kirjoittaa itse. Eli näistä kaikki kunnia Riinalle!

• Kaikki pidimme kirjasta kokonaisuudessaan. Vaikka kirja olikin aihepiiriltään raskas, välittyi siitä kuitenkin myös taivaan ihana ilmapiiri. Tosin kritiikkiä tuli murhan yllättävästä kuvailusta, kaikki eivät olleet varautuneet sellaiseen kuvailun suoruuteen.
• Henkilöhahmoista suosikeiksi nousivat ilman muuta Lindsey sekä isoäiti. Toisaalta taas Susien äidin toiminta herätti kummastusta jokaisessa lukijassa. Myös isän käytöstä pohdittiin.
• Muutenkin ylimääräistä suhdesotkua kommentointiin, sen olisi voinut jättää vallan mainiosti pois ilman, että tarina olisi siitä juurikaan kärsinyt.
• Miinusta kirja sai paitsi kliseiden myös loppupuolella tapahtuneen "vaihdoksen" vuoksi. Kukaan meistä ei kieltänyt sitä, etteikö se olisi ollut kaunis kohta, mutta se oli tunnelmaltaan aivan erilainen kuin sitä ympäröinyt kohta ja tuntui siten kamalan irtonaiselta. 
• Lisäksi poliisien yleinen munattomuus ihmetytti, tuntui kuin kaikkia oltaisiin aliarvioitu ja vihjeitä jätettiin huomiotta vain siksi, että joitakin henkilöitä ei pidetty ehkä aivan täysijärkisinä.