Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja
Englanninkielinen alkuteos:
Let me sing you gentle songs (2005)
Gummerus, 2009
330 sivua
Vanha Astrid elää pienessä ruotsalaisessa kylässä lähes erakkona, itseensä käpertyneenä. Eräänä ankarana talvipäivänä hän huomaa nuoren naisen kantavan muuttokuormaansa naapuritaloon. Jokin Astridissa liikahtaa.
Veronika, suuren menetyksen kohdannut kirjalija, on tullut kylän hiljaisuuteen viimeistelemään uusinta romaaniaan. Veronika ei tiedä mitä odotta, kun hänen vanha naapurinsa uskaltautuu ensimmäisen kerran kolkuttamaan hänen ovelleen.
Lettujen ja metsämansikkahillon äärellä naiset löytävät hiljalleen toisistaan odottamattoman sielunkumppanin. Ihmisen, jonka kanssa jakaa kipeät salaisuudet ja kauniit muistot.
Ennen aloittamista kuvittelin tämän kirjan jotenkin raskaaksi lukea, tai pelkäsin sen olevan sitä. Mutta ei suinkaan. Pikemminkin tämä oli raikas ja puhdistava lukukokemus (kuulostan Puhdistuksen takakannelta, ja toisin kuin tämä, mielestäni Puhdistus ei ollut kovin puhdistava lukukokemus, vaan erittäin rankka).
Herttainen tarina kietoo kahden naisen kipeät tarinat hienosti nykyhetkeen, metsämansikoiden ja kesätuulien ulottuville. Tekstissä ei ole takaumia, vaan naiset kertovat menneisyytensä tarinoita toisilleen, molemmat vuorollaan. Juuri tarinan sijoittuminen pieneen kylään ja elämänmakuinen, hetkessä elävä kerronta tuovat tekstiin sen raikkaan sävyn. Vaikeat asiat eivät ehkä tunnu aivan niin vaikeita, kun ne kertoo ihmiselle, jonka kanssa jakaa sillä hetkellä melkein koko elämänsä.
Kirjan alussa molemmat naiset ovat yksinäisyytensä ja surujensa painamia, erakkoluonteisia. Hiljalleen he löytävät toisistaan kuuntelijan, sielunsisaren. On hienoa tutkia hiljalleen heidän välilleen kehittyvää ystävyyttä, luottamusta. Luottamuksen mukana aletaan jakaa omia salaisuuksia ja menneet avautuvat. Veronika löytää Astridin elämästä kadonneen inspiraationsa ja Astrid Veronikassa uuden alun.
Pidin kovasti Linda Olssonin tyylistä kirjoittaa. Tarina etenee henkäyksittäin, ei pysähdy minnekään liian pitkäksi aikaa tai ala juosta vauhdilla eteenpäin. Tähänkin vaikeaan aiheeseen hän on kutonut kauniin toiveikkuuden. Täytyy ehdottomasti lukea lisää hänen kirjojaan.
Tuntuu, että kaikki kirjat saavat neljä tähteä, kummallista, tylsääkin? Joko nappailen hyllystä vain liian hyviä kirjoja, en osaa nähdä kirjojen kielteisiä puolia, tai olen muuten vaan jäänyt paikalleni junnaamaan. Neljä tähteä kun on vain niin helppoa antaa kirjasta, johon uppoutuu niin paljon ettei huomaa vikoja - josta pitää, mutta joka ei ihan mullista maailmaa.
Ennen aloittamista kuvittelin tämän kirjan jotenkin raskaaksi lukea, tai pelkäsin sen olevan sitä. Mutta ei suinkaan. Pikemminkin tämä oli raikas ja puhdistava lukukokemus (kuulostan Puhdistuksen takakannelta, ja toisin kuin tämä, mielestäni Puhdistus ei ollut kovin puhdistava lukukokemus, vaan erittäin rankka).
Herttainen tarina kietoo kahden naisen kipeät tarinat hienosti nykyhetkeen, metsämansikoiden ja kesätuulien ulottuville. Tekstissä ei ole takaumia, vaan naiset kertovat menneisyytensä tarinoita toisilleen, molemmat vuorollaan. Juuri tarinan sijoittuminen pieneen kylään ja elämänmakuinen, hetkessä elävä kerronta tuovat tekstiin sen raikkaan sävyn. Vaikeat asiat eivät ehkä tunnu aivan niin vaikeita, kun ne kertoo ihmiselle, jonka kanssa jakaa sillä hetkellä melkein koko elämänsä.
Kirjan alussa molemmat naiset ovat yksinäisyytensä ja surujensa painamia, erakkoluonteisia. Hiljalleen he löytävät toisistaan kuuntelijan, sielunsisaren. On hienoa tutkia hiljalleen heidän välilleen kehittyvää ystävyyttä, luottamusta. Luottamuksen mukana aletaan jakaa omia salaisuuksia ja menneet avautuvat. Veronika löytää Astridin elämästä kadonneen inspiraationsa ja Astrid Veronikassa uuden alun.
Pidin kovasti Linda Olssonin tyylistä kirjoittaa. Tarina etenee henkäyksittäin, ei pysähdy minnekään liian pitkäksi aikaa tai ala juosta vauhdilla eteenpäin. Tähänkin vaikeaan aiheeseen hän on kutonut kauniin toiveikkuuden. Täytyy ehdottomasti lukea lisää hänen kirjojaan.
Tuntuu, että kaikki kirjat saavat neljä tähteä, kummallista, tylsääkin? Joko nappailen hyllystä vain liian hyviä kirjoja, en osaa nähdä kirjojen kielteisiä puolia, tai olen muuten vaan jäänyt paikalleni junnaamaan. Neljä tähteä kun on vain niin helppoa antaa kirjasta, johon uppoutuu niin paljon ettei huomaa vikoja - josta pitää, mutta joka ei ihan mullista maailmaa.
Tämän lukemisesta on jo tovi, enkä muista enää tarkkaan kaikkia juonen käänteitä, mutta mieleen on jäänyt se, että aluksi olin kovin ihastuksissani hiljaiseen kuvaukseen ystävyyden kehittymisestä. Mutta kun naisten salaisuudet sitten alkoivat paljastua, niissä oli jotain liian raflaavaa, jotain joka pilasi minulta kirjan lopun. Vähempi olisi ollut parempi.
VastaaPoistaMinä pidin tästä kovasti. Tämä on mielestäni lohtukirjallisuutta parhaimmillaan. Aika harvan kirjan kanssa kyynelehdin, mutta jostakin syystä tämän sai sen aikaan. Pidin kauniista kielestä.
VastaaPoistaSonaatti Miriamille olikin sitten valtaisa pettymys.
Minäkin pidin tästä kirjasta, vaikka siinä on Astridin menneisyydessä yksi asia, jota en voi ymmärtää. Silti Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on kaunis kirja, hienovireinen tarina ja jotenkin lohdullinen kertomus. Minä pidin myös Sonaatista Miriamille, vaikkei se ihan yhtä hyvä olekaan.
VastaaPoistaJäin miettimään tuota neljän tähden paljoutta. Jos antaisin omissa kirja-arvioissani tähtiä (sinun lintusi ovat suloisia!), niin aika moni saisi juuri neljä. Yleensä sitä valitsee luettavakseen niitä kirjoja, joista ennakko-oletuksen mukaan tykkää. Joskus toki tulee pettymyksiä. Ja toisaalta aika harva kirja on niin täysi napakymppi, että sille voisi antaa viisi tähteä. Neljä tähteä kertoo siitä, että kirjaa suosittelee mielihyvin muillekin.
Minä en ole Sonaattia Miriamille vielä lukenut, ja siitä kyllä liikkuu hyvin ristiriitaista palautetta. Täytyy kyllä pian lukea se ja muodostaa oma mielipide. :)
VastaaPoistaErja, tuo on totta, mitä sanoit raflaavista salaisuuksista. Hieman vähemmälläkin tragiikalla kirja olisi ollut yhtä vaikuttava - ellei jopa vakuuttavampi.
Katja: Tosiaan sitä tulee valittua vain kirjoja joista odottaa pitävänsä, jolloin usein myös pitää. ;)
Kirjoitit, että lukukokemus oli puhdistava. SItä se varmasti oli minullekin, mutta itse olen käyttänytr sanaa eheyttävä. Minusta Olsson kirjoittaa kauniisti siitä, miten voi olla ystävä toiselle vain olemalla alasti toisen edessä ja hyväksyä toisen alastomuus pyyteettömästi ja ehdoitta. Tämän vuoksi en nähnyt paljastuksia raflaavina, vaikka varmasti vähemmälläkin olisi pärjätty.
VastaaPoistaIhanaa, että on tällaisia kirjoja!
Eheyttävä on myös hyvä sana kuvaamaan tätä. :) Tuo puhdistava-sana varmaan tarttui Puhdistuksesta, mutta se oli sillä hetkellä paras sana minkä keksin.
VastaaPoistaIhanaa, että tällaisia kirjoja on.