"AINA SAMA APEA LAULU KUNNES VIIMEIN EI ENÄÄ TIENNYT LAULETTIINKO SITÄ OIKEASTI VAI EI, KOSKA YMPÄRILLÄ OLEVA ILMA LAULOI."

Herta Müller: Hengityskeinu

Saksankielinen alkuteos: 

Atemschaukel (2009)

Otava, 2010

289 sivua

Isoäiti laski gramofonimatkalaukun, nyytin ja eväät oven viereen. Poliisit olivat ilmoittaneet tulevansa hakemaan minut keskiyöllä. Äiti itki. Isoäiti sanoi: MINÄ TIEDÄN ETTÄ SINÄ PALAAT TAKAISIN. Lause iskostui mieleeni, otin sen tietämättäni mukaan leirille. Siitä tuli sydänlapion liittolainen ja nälkäenkelin vastustaja. Senkaltainen lause pitää hengissä. 

Seitsemäntoistavuotias Leo on ikävystynyt ja rauhaton. Hän kaipaa pois pikkukaupungista ja perheensä luota, vaikka sitten leirille. Viisi vuotta nälkää ja nöyryytystä Stalinin työleirissä murentaa inhimillisyyttä pala palalta. Leon päivät ovat pyristelyä lamauttavaa turtumusta vastaan, jotta toivo kotiinpaluusta kantaisi.

Vuoden 2009 nobelisti kuvaa nuoren miehen selviytymistaistelua intiimisti, kuin ihon alta.

Kohtalonkirja tämäkin (kirjaston kirhyllyyn poikittain näytille asetettu). Olen kiinntostunut lukemaan nobelvoittajien kirjoja, haluan itse tutkia mikä nostaa ne tuolle korkealle tasolle. Aiemmin olen voittajista lukenut vain Ernest Hemingwayta, Albert Camusta, Gabriel García Márquezia, William Goldingia, Toni Morrisonia ja José Saramagoa. Näitä kaikkia hienoja kirjailijoita yhdistää uskomaton sanallinen taito, mutta melko täysiä paketteja heidän kirjansa ovat. Tai... miten sitä osaisi kuvata? Vaikuttavia, mutta raskaita.

Müller on sanallisessa taituruudessa muiden luokkaa, ehdottomasti, mutta ei aivan yhtä raskas. Hengityskeinu on yksi parhaista vankila/vankileirikuvauksista mitä olen lukenut. Kuten takakansikin jo toteaa, se menee ihon alle. Voi itse aistia nälkäenkelin olkapäällään, tuntea sydänlapion painon kädessään tai nähdä sementin pölisevällä valkoisuudella täyttämän ilman.

Pidin Müllerin tavasta jäsennellä tarina aiheittain. Hän ei kerro kronologisesti mitä tapahtuu, vaan uppoutuu asiaan kerrallaan, tekoon, esineeseen, tunteeseen. Vaikka näin käsiteltynä tarina ei luo selkeää kuvaa leirin arjesta, se uppoaa siihen syvemmälle tunnetasolla ja ilmentää vankien ajatusmaailmaa - tuskin siellä kaiken raatamisen, täiden ja säiden armoilla ajatukset ovat kovin selkeitä. 

Tuo aiheittaisuus sopii myös päähenkilö Leon ajatusmaailmaan. Hän ei halua ajatella koti-ikävää, vaan keskittyy selvitytymiseen, päivä kerrallaan, lapiollinen kerrallaan. Hän muuttaa asiat yksinkertaisiksi kaavoiksi. Kun yksi lapiollinen on yksi grammaa leipää, voi työlle löytää tavoitteen. Leon ajatusmallit sopeutuvat leirin oloihin, ja kun hän lopulta pääsee kotiin, ei siellä olekaan mikään niinkuin unissa, eikä nälkäenkeli koskaan lähde olkapäältä. Niin karmea paikka kuin leiri olikin, joskus hän ikävöi takaisin sinne, missä elämän tarkoituksen voi tiivistää sydänlapiollisilla ansaittuun leipään.

Lukiessa luulin, että tästä tuli viiden pisteen kirja, mutta loppu jäi vähän lyhyeksi ja jotenkin katkesi. Kotona ei tarina enää päässyt lentoon, siitä puolen pisteen rokotus muuten melkolailla viiden pisteen kirjaan.  

Tämän ovat lukeneet myös Jori ja Sanna.