"SEURAAVANA PÄIVÄNÄ KUKAAN EI KUOLLUT."

Jose Saramago:  

Oikukas kuolema

Portugalinkielinen alkuteos:  

As Intermitências da Morte (2005)

Tammi, 2008

244 sivua

Kertomus alkaa uudenvuodenpäivästä, josta lähtien eräässä kuningaskunnassa yksikään ihminen ei kuole. Ilmiö jatkuu viikosta ja kuukaudesta toiseen, ja saamme seurata miten tilanteeseen reagoidaan eri tahoilla. Kuolemaisillaan olevia ryhdytään salakuljettamaan rajan yli, jotta he pääsisivät rauhaan, kirkko hermostuu, kun sen koko rooli on uhattuna, hallinnon ja politiikan piirissä joudutaan paniikkiin, kruununperijän valtaa epätoivo… Sitten yhtäkkiä naishahmoinen kuolema lopettaa pitämänsä tauon ja omaksuu uudenlaisen menettelyn. Tästedes jokainen kuoleva saa viikkoa aikaisemmin kirjeitse tiedon tulevasta kuolemastaan, jotta osaa valmistautua lähtöönsä. Yksi kirje ei kuitenkaan tavoita määränpäätään. Kuoleman ei auta muu kuin lähteä ottamaan selvää, millainen ihminen on tämä hänen voimaansa vastustava olento. Kyseessä on orkesterissa soittava sellisti, joka asuu yksikseen koiransa kanssa ja harjoittelee omaksi ilokseen Bachin soolosellosarjoja. 

Luin keväällä Sarmagon Kertomuksen sokeista ja herran persoonallinen tapa kirjoittaa ja uskallus heittäytyä uusiin ajatusleikkeihin antoi aihetta koettaa laajemminkin hänen kirjallisuuttaan. Oikukas kuolema löytyi kirjaston palautushyllystä ohikulkiessani. 

Tämän luettuaan ei oikein voi muuta kuin pysähtyä hämmentyneenä muistelemaan juuri lopettamaansa tekstiä. Saramagon ajatusleikit todellakin lensivät vallan uudelle tasolle tässä kirjassa. Idea on minusta nerokas. Ihmiset eivät useinkaan pysähdy ajattelemaan kuolemaa, ja sitä mikä siinä tällaisenaan on hyvää. Saramago valottaa meille tunnelmia siitä mitä tapahtuu, kun kuolemanasiat keikahtavatkin päälaelleen. Mitä tapahtuu kun kukaan ei kuolekaan? Ja mitä sitten jos jokainen saa varoituksen lähestyvästä lopusta viikkoa ennen kuolemaansa - violetilla kirjelappusella? 

Tekstin kertoja tarkastelee tapahtumia yläpuolelta, ikäänkuin hän myöhemmin kaiken tapahduttua kirjoittaisi dokumenttia. Kertoja välillä viekoittelee lukijaa, välillä pyytelee anteeksi , palaa takaisin ja täsmentää, pyytää unohtamaan epäolennaisuudet ja tarkentaa huomiomme tiettyihin seikkoihin. 

Erikoista kirjassa on se, että siitä puuttuvat lähes tyystin henkilöhahmot. Muutamat yksittäiset henkilöt päätyvät nimettöminä kertojan havainnointien kohteeksi, mutta heihin emme lähemmin tutustu. Mielenkiintoisin hahmo on itse kuolema, tuoni - huomaa, pienellä kirjoitettuna. Tämä naishahmoinen ja -luontoinen kuolemanlähettiläs törmää ongelmaan, kun eräs kirje ei suostukaan toimittumaan vastaanottajalle. Tuoni tutustuu sen seurauksena yhteen ihmiseen, sellistiin, jolla on iso musta koira ja siihen lähes ihmismäinen suhde.  

Tarinassa olisi kaikki ainekset, ja kielellisesti Saramago osoittaa semmoista taituruutta, että on selkeästi nobelinsa ansainnut. Kuitenkin hän vie kielellisen kikkailunsa minusta aivan liian abstraktille tasolle tässä kirjassa. Kun yhteen virkkeeseen sisältyy parikymmentä eri lausetta, saman verran lauseen aloittavia isoja kirjaimia ja useampia puhujia vuoron perään (kaikki tämä siis samassa virkkeessä!), vaaditaan lukijalta aivan tavatonta keskittymis ja havainnointikykyä. Siis aivan liikaa kuumaan alkukesän päivään, kun ympärillä pyörii kolme ampiaista ja hiki valuu.  

Juuri tuo vaikeus tekee Oikukkaasta kuolemasta vaikean niin lukea kuin arvioida. Tarina ja sen ideahan on aivan loistava, ja tuo kielellinen tanssi on taidetta. Mutta minusta se oli liikaa tähän. Joskus yksinkertainen, tai edes hivenen yksinkertaisempi on kaunista.  

Viimeinen huomio: kirja loppuu samaan lauseeseen kuin millä se alkaa. Se on se, minkä valitsin myös tämän postauksen otsikoksi - "Seuraavana päivänä kukaan ei kuollut." On hauskaa leikitellä ajatuksella, että kirja sittenkin alkaa lopusta ja jatkuu alusta tai tapahtuu uudelleen lopun jälkeen alusta.