"JOSKUS KAUAN SITTEN KESKIPÄIVÄT OLIVAT LÄMPIMIÄ JA YÖT LEMPEITÄ."

Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia

Ilmestyy syksyllä 2011

Karisto

183 sivua

Jännittävä ja haikeankaunis fantasiaromaani

Nimetön on elellyt Jacob-koiransa kanssa Varjojen maassa maahisten luona siitä asti, kun hänet löydettiin eksyneenä ja muistinsa menettäneenä metsästä. Kaikki on muuten hyvin, mutta kyky nähdä unia ja kyky itkeä muistuttavat häntä entisestä elämästä. Kun nimetön saa sattumalta käsiinsä kauniin silkkitakin, joka on kuin tehty hänelle, hän ymmärtää sen olevan avain menneisyyteensä. Nimettömän on lähdettävä pitkälle matkalle etsimään niitä, jotka joskus tunsivat hänet nimeltä.

Eksyneet näkevät unia on upea, klassinen fantasiaseikkailu koti-ikävästä ja oman identiteetin etsimisestä. Nimettömän matka Varjojen maasta kohti kaukaista Orientiaa on täynnä jännitystä ja huumoria - ja kummallisia kulkijoita kuten maapulliaisia, suohuurulaisia ja kultakorentoja! 

Odotin innoissani omaa kappalettani saapuvaksi. Viimeksi lukemani surullisenvaikean vankileirikuvauksen jälkeen Orientian satumaailma sopi kuin nakutettu mielentilaani ja kertakaikkisen upea kansi antoi heti mielikuvitukselle siivet.  

Yritin kovasti olla taas lapsi ja lukea tämän kirjan lapsen silmin. Ahmin sen yhdessä illassa, ja ensimmäinen ajatus lukemisen jälkeen oli, että olisin rakastanut tätä kirjaa lapsena. Aikuisminänikin piti siitä kovasti, vaikka minua jäivätkin kutkuttamaan muutamat aukijääneet kohtalot, erityisesti siellä varjojen puolella. Kuitenkin kirja oli minusta hyvä paketti, sopivan ytimekäs, mutta silti jotenkin runollinen ja kuvaileva. 

Varjojen maan hämärät metsät ja Orientian kuihtuvat pellot omintakeisine hahmoineen tuntuivat eläviltä. Nimetön on hahmona kiinnostava, koska hänestä ei aluksi tiedetä paljon mitään ja lukija voi muodostaa hänestä oman näkemyksensä. Minulle hän näyttäytyi heti tyttönä, hieman peikkomaisena ihmislapsena vähän Ronja Ryövärintyttären tapaan. Ehkä Varjojen maan metsät muistuttivat minua Matiaksenmetsästä, samoin kuin maapulliaiset kakkiaisista ja suohuurulaiset niistä sumussa laulavista olennoista. Pidin kirjan intertekstuaalisuudesta. Se oli selkeää, muttei liian ilmiselvää, eikä tukehduttanut kirjan omaa maailmaa.

Suosittelen tätä sitten joskus omille lapsilleni kun minulla on niitä.

Kirjailijattaren tunnelmia voi lukea hänen blogistaan Kirjailijan häiriöklinikka. Eksyneet näkevät unia -kirjan ovat ehtineet arvostella myös Pienen mökin emäntä, Kirsi ja Ahmu.