"YHTÄ TOTTA KUIN MIKÄ TAHANSA MUU. TOTTA KUIN SORSAT, JOTKA UIVAT AURAJOKEA EDESTAKAISIN LAAHAAVAN LOSSIN YMPÄRILLÄ."

Emma Puikkonen:   

Turkulainen näytelmä

WSOY, 2001

233 sivua

"Nadia koettaa muistaa kuka oikein on, mihin tarinaan kuuluu ja mitä roolia näyttelee."

Emma Puikkosen raikas esikoisromaani kuvaa nuoren naisen elämää kahdesta näkökulmasta: Nadia Reunanen elää ja opiskelee tämän hetken Turussa, Sigrid Stålarmintytär puolestaan kävelee Turun linnan kivisiä käytäviä Josef Juselius Wecksellin näytelmässä Daniel Hjort. Nadia törmää Sigridiin harjoitellessaan tämän roolia Turun ylioppilasteatterissa ja pikkuhiljaa kahden naisen elämänkentät alkavat sekoittua. Talven aikana Sigrid odottaa sotaa, Nadia omien ihmissuhteidensa selkiintymistä ja jonkin uuden alkamista. 

Näin tuoreena Turkulaisena tämä kirja tarttui käteen melkein huomaamatta. Kansi on minusta todella vangitseva, tuo harmaan ja pinkin taiteellinen kontrasti toimii ja kiinnittää huomion, ja tietenkin tarinalle tärkeä Turun linna saa kannessa erityishuomiota.

Kirjassa sekoittuvat siis kaksi tarinaa, Nadian venäjänopiskelijan arki ja näytteleminen ylioppilasteatterissa ja Sigridin näytelmähenkilön askeleet Turun linnassa vuosisatoja sitten. Ja kun sanon, että tarinat sekoittuvat, niin ne todella sekoittuvat. Alkukirjassa Nadia vasta tutustuu Sigridiin roolinsa kautta ja Sigrid esitellään omana itsenään, mutta mitä enemmän Nadia uppoutuu rooliinsa, sitä enemmän aikakaudet menevät sekaisin ja Sigridin voi nähdä kävelemässä pitkin ravintolalaivojen kansoittamaa aurajoenrantaa.

Nadian päänsisäinen maailma muistuttaa välillä fantasiaa, ja hänen maailmaansa kuuluvat niin Sigrid, muutama vuosi sitten itsensä "kuoliaaksi runoillut" ystävä Milko ja näytelmän 1800-luvulla kirjoittanut Wecksell. Nadian eristäytyessä muusta maailmasta hän elää yhä enemmän mielikuvituksessaan ja kuolleiden ystäviensä ympäröimänä. Teatterin lava on selkeä kontakti todelliseen maailmaan, ja se onkin ainoa paikka, missä hän tuntuu kadottavan yhteyden Sigridiin, vaikka sillä hetkellä hänen juuri pitäisi olla hän. 

Sigridin näytelmäminän tasolla tekstistä tekee erityisen mielenkiintoista se, että tyttö tavallaan tietää olevansa näytelmässä. Hän tietää, mitä tulee tekemään, on tehnyt sen jo monta kertaa ennenkin. Hiljalleen hän yrittää pyristellä irti roolistaan ja tehdä jotain, joka muuttaisi tarinaa - kuitenkaan pystymättä siihen. Koleassa kellarikopin vankityrmässä hän käy anelemassa itsensä vankilaan kirjoittaneelta Weckselliltä tarinan muuttamista. Sigrid haluaa olla sankari, tai petturi, ei vain olla se traaginen nainen, jonka ympärillä kaikki tapahtuu. 

Luulen, että kirjassa tulee turkulaisuus ja Turku niin vahvasti esille, että ei-turkua-tunteville se ei merkitse samaa. Jos ei tiedä, miten öljyisen samettiselta aurajoen vesi näyttää öiseen aikaan, miten Cosmicissa on vaikea keskustella kun musiikki soi aina liian lujalla ja milta Turun linnan kylmä, rosoinen kivi tuntuu käsien alla, menettää osan kirjan lumosta. Minä sain vielä jotain aivan erityistä irti kirjasta, koska Nadia asuu samassa paikassa kuin minäkin, Iso-Heikkilässä. Kaikkein hauskinta on kuulla Nadian puhuvat yksiöstään Iltatähdentiellä, sen pienuudesta ja laatikkomaisesta huoneesta. Tiedän täsmälleen mistä hän puhuu, meinasinhan itsekin muuttaa Iltatähdentielle yksiöön, ja kävin katsomassa yhtä, juuri samanlaista kuin missä hän asuu. Päädyin kylläkin hieman vähemmän laatikkomaiseen yksiöön, isompien puiden äärelle hieman satamaanpäin. 

Jos tämä oli nuoren kirjailijanalun esikoiskirja, niin kyllä lähden kieli pitkällä metsästämään lisää hänen teoksiaan, tästä kirjailijattaresta voi tulla vielä jotain suurta. Kieli on nerokasta ja saa oivaltavuudellaan usein hymyn huulille ja välillä nauramaan ääneenkin, samoin kuin uppoutumaan ja tuntemaan sympatiaa henkilöhahmoja kohtaan.

MAAILMANVALLOITUSMAA: Suomi